Vasara ja nauloja

Edellisessä postauksessa viittasin tansanialaiseen rakennuskulttuuriin, joka sanalla sanoen on ainutlaatuinen.  Sitten viimenäkemän kymmenkerroksisia taloja on noussut ympäriinsä kuin sieniä sateella ja uusia rakennetaan lakkaamatta. 

Voisi kyseenalaistaa  sen kuinka järkevää on rakentaa korkeita kerrostaloja maahan, jossa sähköihin voi luottaa suunnilleen saman verran kuin autokauppiaaseen. Itse en menisi hissiin vaikka maksettaisiin.  Joku niissä taloissa kuitenkin haluaa asua, sillä vasaroiden pauke on taukoamaton – kuten todettua, myös öisin. 

Työturvallisuusviranomaisilla saattaisi olla jotain sanottavaa siihen että raksaukot kiipeilevät kuudennen kerroksen liepeillä lahoilla puisilla rakennustelineillä. Ilman kypärää tai turvavaljaita. Pimeässä. 

Rakennuttajien onneksi viranomaisia ei loputtomasti kiinnosta kuinka pimeää työvoima on tai kuinka pimeässä töitä tehdään. Kunhan omat taskut pysyvät sopivasti voideltuina ei työolosuhteiden perään paljon kysellä.

Ei siis liene yllättävää, että muutama kuukausi sitten rikkaan intialaisen rakennuttama suuri kerrostalo romahti kesken rakentamisen aivan Darin keskustassa. Onneksi valmiina oli vasta kuutisen kerrosta ja romahdus tapahtui viikonloppuna, joten suuremmalta tragedialta vältyttiin – nyt kuolleita oli ”vain” joitakin kymmeniä. Kyseisen herrasmiehen muut rakennusprojektit keskeytettiin, ainakin toistaiseksi.

Suurin osa taloista kuitenkin pysyy pystyssä vuosikymmeniä, mikä rakennusprosessin kaikki vaiheet nähneelle on suorastaan Jumalan olemassaolosta ja hyvästä tahdosta.  En toki ole alan ammattilainen, vaikka isäni rakennusmestari onkin. Voi olla että olen täysin väärässä. Ehkä rautatangoista ja sementistä koostuvat tukirakenteet ovat juuri sitä, minkä varaan kerrostalot rakennetaan.

Jos ei muuta, on ainakin annettava tunnustusta paikallisille rakennusmiehille, joiden auringossa väreilevät lihakset ja loppumaton uurastus saattavat suomalaiset ammattiveljensä työmiehen hymyineen häpeään. 

Väitän että Rane Raksamies röllykkämahoineen ei kestäisi päivääkään paikallisten työaikoja tai etenkään -tapoja. Täällä kun kaikki rakennustarvikkeet sementtimyllystä lähtien nostetaan kerroksesta toiseen vanhalla kunnon käsihissillä. Jonka virkaa usein toimittaa sanko narun jatkeena.

Lupaan että yritän ottaa ja ladata tänne valokuvan, joka todennäköisesti kertoo tilanteesta enemmän kuin nämä tuhat sanaa. Nyt kuitenkin jätän teidät, ihanaiset lukijana, ilouutisen kera. Olen vihdoin matkalla julkisuuteen - minulla on elämäni ensimmäinen ihkaoikea vainooja! 

Kyseinen tyyppi sattui eräänä iltana kanssani samaan aikaan hotellimme kattoterassille. Kohteliaisuudesta vaihdoin hänen kanssaan muutaman sanan.  Tästä hän veti johtopäätöksen jos toisenkin ja kysyi Kakelta, haluaisinko minä olla hänen tyttöystävänsä. 

Tuon illan jälkeen en ole puhunut hänelle sanakaan eikä hän minulle. Sen sijaan hän on kertonut muille ystävillemme että rakastaa minua. 

Puhumattomuuteni hän ilmeisesti tulkitsee niin että tunteeni ovat liian voimakkaat ja ujostelen hänelle puhumista. Päättelen tämän siitä, että hän ilmaantuu hotellillemme joka ilta. Joskus hienovaraisesti tyhjyydestä ruumiillistuen ja joskus taas avoimesti, lähtien seuraamaan minua kun palaan töistä. Joka kerta kun nostan katseeni näen hänet istumassa hiljaa. Tuijottamassa.

Hieman tuppaa jännittämään mihin tämä kuuma, joskin yksipuolinen, romanssi vielä johtaakaan


Constructions and creeps

In my previous post I said something about Tanzanian construction culture. Let me elaborate on that. In one word, it truly is unique. Since the last time I’ve been here new multistory houses have been popping up like mushrooms and more are being constructed non-stop. 

One could question why they insist on building high-rises in a country where you can trust electricity about as much as a used car salesman. I wouldn’t get in an elevator in one of those buildings even if you paid me to. But it would seem there are people interested in possibly spending hours on end stuck in an elevator, since the banging of hammers is constant – as said, even during the night.   

The authorities might have something to say about the fact that workers are climbing on rotten, wooden construction scaffolds on the sixth floor. Without a safety harness or a helmet. In the dark. 

Fortunately for the contractors, the officials can’t be all that bothered with how professional the workers are or how dark they work in. As long as they get a little something in between they no longer feel an urge to ask questions regarding work safety.

So it probably didn’t come as a surprise to anyone when a few months back a high-rise under construction collapsed in the city center of Dar. The constructor was a rich Indian, whose further developments have been halted for the time being. Luckily the building was built only until the fifth floor or so and it collapsed during the weekend, so a bigger tragedy was avoided – “only” a few dozen died. 

Surprisingly, most of the houses do stay upright for decades. For someone that has seen all the different phases of construction, this is as good as proof of the existence of a God – and a benevolent one at that. I’m not claiming to be an engineer (despite the fact that my father is a building contractor), so maybe I am mistaken and iron bars and concrete are what the supporting structures are made of. 

In any case, you have to give credit to the workers who, muscles glistening in the sun, totally put their Finnish counterparts to shame. There is no way a regular Finnish construction worker who can barely see his toes behind his belly could endure the working hours here or survive a day using local methods – all the materials and equipment are brought up using a hand-operated lift. Sometimes a bucket at the end of a rope.

I promise I’ll try to upload a photo that will surely explain the situation better than all these words. For now, however, will leave you with some great news. I am finally on my way to stardom. How do I know this? Well, I finally have my first very own stalker. Which, as you know, is a sure sign of being famous. 

One night the man in question happened to be up on the rooftop of our hotel. Being the polite Finn that you all know and love, I exchanged a few words with him. This he took to mean that I want to be his girlfriend.

After that night I haven’t spoken a word to him, nor he to me. Instead he has told my friends he loves me and told Kake to ask me if I would be with him. 

I guess he interprets my silent treatment as my feelings being too strong to have the courage to speak to him and that silently I am madly in love with him. This I have gathered from the fact that he still comes to the hotel every night. Sometimes discreetly, just appearing out of thin air, sometimes a bit more openly, following me there when I walk the last bit coming home from work. Every time I look up, there he is. Sitting silently. Staring at me. 

I am a bit wary of where this hot, if a bit one-sided, romance will lead.