Hämmästyksen kummastus

Vanhetessani, vaikka en vieläkään itseäni aikuiseksi tunnusta, olen tullut huomaamaan että aika kuluu hiton paljon nopeammin kuin nuorempana. Eilen oli tammikuu ja kone laskeutui Dariin. Nyt on jo kesäkuu ja ensi viikolla kone kohti kotia nousee ilmaan.

Minne katosivat välikuukaudet, kysyn minä vaan? Mitä olen tehnyt ja mitä tästä jää käteen kun sadekauden takia se vähäinenkin rusketus on kulahtanut? Tällä pigmentillä on turha väittää viettäneensä puoli vuotta Afrikassa. Vieressäni istuvan pavunruskean Kaken rinnalla näytän lähinnä siltä, että olen kuluttanut aikaa istumalla perunakellarissa säkki päässä tätä blogia kirjoitellen.

Tähän postaukseen kuuluisi luonnollisesti haikea, katkeransuloinen proosanpätkä siitä, kuinka aika täällä on minua kasvattanut ihmisenä ja kuinka tulen kaikkea tätä ikävöimään. Voisin toki kertoa teille sydäntäraastavia tarinoita siitä, kuinka ystävämme elävät 40 euron kuukausipalkalla tai siitä kuinka lapset, joiden kuuluisi olla koulussa, myyvät kadulla kaikkea kananmunista itseensä. Mutta yhteisen hyvän nimessä ja siksi, että täällä paistaa aurinko, jätän sen kuitenkin tekemättä.

Sen sijaan jaan kanssanne top 3-listan asioista, jotka minua täällä hämmästyttävät ja kummastuttavat.

1.     Istuminen. Tiedättekö netissä blogin” Kim Jong Il looking at things”, jossa Kim Jong Il kirjaimellisesti tuijottaa asioita? Blogissa on tuhansia ja tuhansia valokuvia Suuresta Johtajasta tuijottamassa intensiivisesti erilaisia asioita aina ohjuksista villasukkiin.  (kimjongillookingatthings.tumblr.com) Olen suunnitellut aloittavani vastaavan blogin Tansaniasta, nimellä ”Tanzanians sitting down”. En valehtele juuri ollenkaan jos sanon, että keskiverto tansaniitti viettää elämästään noin 80 prosenttia persposkia kuluttaen. Ihmiset istuvat joka paikassa, koko ajan.

Kaiken lisäksi he yleensä istuvat tekemättä mitään muuta. Jotkut harvat saattavat vihdyttää itseään istumisen lisäksi kohottamalla kaljapulloa huulilleen tai pelaamalla vieressä istuvan kanssa vaikkapa tammea, mutta enemmistön uskonnollisella kiihkolla harjoittamaan istumiseen ei liity extralisukkeita. Kunnon tansaniitti istuu missä vain, milloin vain; kadulla, auton päällä, puunoksalla, sisällä, ulkona, sohvalla, lattialla, autossa, baaritiskillä, pöydällä, sen alla tai vaikka peräkärryssä. (Olen nähnyt kaikki edellämainitut ja monia muita toinen toistaan epätodennäköisempiä istumaratkaisuja).

2.Ihmisten halu tehdä rahaa. Tunnustan että haluan itsekin tehdä rahaa, olla rikas, menestynyt, asua Talvipalatsissa (Brad Pittin kanssa) ja sytyttää tupakkani sadan dollarin seteleillä. Täällä rahanahneus kuitenkin yhdistyy yleiseen tietämättömyyteen tavalla, joka saavuttaa absurdit mittasuhteet. Käytönnössä jokainen, joka vastaan kävelee, ajattelee voivansa hyötyä sinusta jotenkin.

Muun muassa tuttavan tuttava vakuuttui ensitapaamisella siitä että työskentelen yrityksessä, joka voisi sponsoroida häntä parempaan elämään. Ihmeellinen päätelmä sinänsä, sillä keskustelumme kattoi aihealueet kuten nimet, sen mistä olen kotoisin ja miksi olen täällä.

Keskustelu käytiin hänen upouudessa Audissaan, joten minulle jäi myös himpun verran epäselväksi, että miksi hän tarkalleen ottaen koki tarvitsevansa apua enemmän kuin esimerkiksi auton etulasia pesemään rynnännyt nälkäkurjen näköinen mies rääsyissä.

Jopa tätä miekkosta hämmentävämmäksi tapaukseksi koen Kaken käymän keskustelun pomonsa kanssa. Kaken pomo, korkeasti koulutettu keski-ikäinen menestyvä nainen, haluaa aloittaa banaanien viljelemisen myydäkseen niitä Suomeen. Hän on siis valmis heittämään maisterinpaperit roskikseen ja perustamaan banaanifarmin, sillä on vakuuttunut, että myymällä banaaneja peräpohjolaan voi ansaita omaisuuksia.

Kake yritti hänelle kaunopuheisesti selittää, että tansanialaisen pienviljelijän ei välttämättä ole kannattavaa yrittää viedä banaaneja Suomeen. Tai yhtään mihinkään. Rouva J oli kuitenkin vakuuttunut että banaaneissa on tulevaisuus, sillä Suomessa niitä ei kasva ja Suomi on rikas maa, jolla on varaa niitä ulkomailta ostaa (yksityiskohdat, jotka hän Kakelta tarkisti).

3.     Uskonnon tulkiseminen. Kuten aiemmista puheistani on todennäköisesti käynyt ilmi, ihmiset suhtautuvat täällä uskontoon erittäin vakavasti. Kun meillä Suomessa uskonnollista vakaumusta kysytään vasta kun ihmissuhde on vakaalla pohjalla jos silloinkaan, täällä kaikki safarikuskeista lähikaupan myyjiin tiedustelevat jo ensi tapaamisella, että missäs kirkossa sinä käyt.

Mielenkiintoista tästä kaikesta tekee se, että jokaisella on myös täysin oma tulkintansa uskonnosta ja siitä, miten sitä tulisi harjoittaa. Ystävämme Herra N on tästä loistava esimerkki.  Arabitaustaisena muslimina hän on muun muassa sitä mieltä, että Saudi-Arabia on kaiken pahan alku ja juuri ja että he ovat huonoja muslimeja. Kukaan heistä ei hänen mukaansa tule pääsemään taivaaseen, sillä he eivät noudata islamin lakeja ja ovat unohtaneet afrikkalaiset veljensä täysin.

Hän myös kokee itse olevansa erinomaisen hyvä ja harras muslimi, vaikka rikkoo käytännössä kaikkia muita ohjeistuksia, paitsi sianlihan syömiseen liittyvää sääntöä. Joka sekin on rikottavissa ”jos mitään muuta ruokaa ei ole tarjolla”. Esimerkiksi rukoiluun liityvän ajankäytöllisen ongelman hän on ratkaissut niin, että jos ei ole aikaa rukoilla viittä erillistä kertaa päivässä vaikkapa tiedossa olevien bileiden takia, voi yksinkertaistaa asioita rukoilemalla kaikki viisi rukousta kerralla. Jonka jälkeen voi myös kallistaa kuppia.

Herran N:n (ja myös muiden lähipiiriimme kuuluvien mielestä) synneillä, joita hän nyt tekee ei ole niin väliä sillä Allah tietää kaiken ja näkee, että syvällä sisimmässän hän on harras  ja jumalaapelkäävä mies. Hänen mukaansa lähitulevaisuudessa syttyy myös uskonsota, johon hän aikoo ottaa osaa vaanimalla vääräuskoisia naapurikerrostalon hississä.

Moisia tulkintoja voisi kenties kyseenalaistaa. Mutta Herra N on myös kertonut olevansa aina oikeassa ja antanut ymmärtää olevansa Jeesus. Kukapa minä olen väittämään vastaan profeetalle (tai Jumalan pojalle, riippuen siitä, kumpaa katsantokantaa sattuu edustamaan)?

Neitsyitä ja rusinoita

Terve vaan Arushasta. Päätettiin Kaken kanssa laajentaa horisonttia ennen kotiinpaluuta ja lähdettiin pikku retkelle pohjoiseen. Tällä hetkellä laajennetaan horisonttia istumalla hotellihuoneessa ja surffaamalla netissä. Ulkona on menossa mieletön ilotulitus, tai sitten kenialaiset hyökkää. Oli miten oli, ollaan liian laiskoja että jaksettaisiin poistua huoneesta ja mentäisiin katsomaan mitä tapahtuu. Plus Kakella on perinteinen popcornähky joten ei mitenkään pysty. 

Tässä päivityksessä en aio kertoa teille mitään sen erikoisempaa, siitä simppelistä syystä, että elämä viime aikoina on ollut jokseenkin tylsää ja tapahtumaköyhää. Mitä nyt sairastin tuossa männäviikolla elämäni pahimman malarian, useiden päivien 39 asteen kuume, oksetus ja päänsärky yhdistettynä hikoiluun, jonka rinnalla Niagaran putoukset joutuvat häpeään, oli kokemus jota en hirveän mielelläni uusi. Lisäksi paikallisten ystävien asiantuntevat lääketieteelliset neuvot, kuten ”syö tätä kalaa/lihaa/kanaa/mitä tahansa uppopaistettua” (okei, jos ei haittaa että oksennan ne sun päälle) tai ”sun pitäisi vähän kävellä” (tosi hyvä ajatus, minäpä vetäsen lenkkarit jalkaan tossa matkalla kun konttaan vessaan) eivät ainakaan parantaneet tilannetta. 

Myöskään hyvää tarkoittavat, mutta länkkäriagnostikkona hieman ahdistaviksi kokemani ”paranet, jos Jumala suo”-kommentit eivät sanottavasti kohottaneet mielialaa. Voisin melkein veikata, että jumalaisella väliintulolla ei ollut mitään tekemistä paranemiseni kanssa. Väitän näin myös siksi, että parannuttuani tein teologis-tieteellisen kokeen, jolla pyrin osoittamaan Jumalan olemassa olon tai olemattomuuden. Tulevaisuudessa tätä teoreemaa tullaan kutsumaan ”McDonalds-teoreemaksi”. Yksinkertaisuudessaan koe meni näin: 

1. lupasin Jumalalle, että suljen silmäni ja jos hän sillä aikaa toimittaa eteeni  tuplajättijuustohampurilaisaterian kokiksella, minusta tulee harras uskovainen 
2.  suljin silmäni ja rukoilin antaumuksella tuplajättijuustohampurilaisateriaa
3.  avasin silmäni
4. pöytä edessäni oli edelleen tyhjä

Ehkä Taivaan Isällä oli kiire tai ehkä osoitin rukoukseni väärälle Jumalalle, mutta tutkimuseni vakuutti minut siitä, että Jumalaa ei ole, tai jos on niin hän on epäreilu sellainen (halusin sitä hampurilaista ihan tosi, tosi paljon!). Näin ollen jatkan elämääni epäilijänä, tuplajättijuustohampurilaisateriasta haaveillen ja kiitän paranemisestani ihmettä, jota myös lääketieteeksi kutsutaan.  

Sopivasti aasinsillan kautta siirryn lääketieteestä takaisin uskonnolliselle linjalle. Tällä reissulla olen tutustunut useampiin islaminuskoisiin kuin aiemmilla reissuillani. Tämä on avartanut maailmankatsomustani sekä hyvässä että pahassa. Ystäviemme toinen toistaan uskomattomampien mielipiteiden, tarinoiden ja uskomusten takia olemme Kaken kanssa päätyneet tekemään uskontutkimusta myös omalla ajallamme. Näiden tutkimusten aikana törmäsin mielettömimpään, uskomattomimpaan ja hauskimpaan väärinkäsitykseen, jonka olen koskaan kuullut ja nyt haluan jakaa sen kanssanne. 

Tietänette varmaan tarinan siitä, kuinka jokainen muslimimies saa kuoltuaan omakseen 72 neitsyttä? Ja sen, kuinka tämän varjolla on islamin historian aikana puhuttu satojatuhansia innokkaita (ja kiimaisia) nuoria miehiä mitä typerimpiin tekoihin? Myyntipuhe on mennyt varmaan suunnilleen näin: ”Joo kato sidot vaan ittees parisataa kiloo dynamiittia ja ajat päin tuota rakennusta, susta tulee kato marttyyri ja Allah antaa sulle 72 neitsyttä. Mieti! 72 neitsyttä!Karvattomia, isotissisiä ja kauniita! Ja joka aamu ne on taas neitsyitä!Ja vaan sun! SEITKYTÄKAKS!Eikä siinä vielä kaikki! Kaupan päälle Allah antaa sulle sadan miehen kestävyyden nii jaksat kato koko yön. Kelaa nyt, ikuisuus paratiisissa seittemenkymmenenkahen neitsyen kanssa, jotka tekee just niin kun sä haluat!"

Tässä vaiheessa raivoavat hormonit ovat ottaneet vallan viimeisistäkin järjenrippeistä, eivätkä nuo poikapolot ehdi ajatella sitä, että a. miksi haluaisit 72 neitsyttä, joiden taidot makuuhuoneessa eivät todennäköisesti ole mitenkään mainittavat ja jotka b. ovat aamulla taas neitsyitä, joten joudut opettamaan kaiken uudestaan joka ilta ja c. ikuinen erektio saattaa kuulostaa kivalle, mutta tarkemmin ajateltuna sillä voi olla hankaloittavia vaikutuksia makuuhuoneen ulkopuoliseen kuolemanjälkeiseen elämään.

Ennen kuin nämä ajatukset ovat ehtineet rekisteröityä, on dynamiitit jo teipattu kiinni ja auto startattu. Myöhäistä katua. Ja tässä pääsemme siihen, miksi tämä on mielestäni joko ihmiskunnan historian tragikoomisin sattuma tai jumalattoman suuri huijaus: islamintutkija ja -kriitikko Ibn Warraq  on esittänyt, että Koraanissa mainitut ”neitsyet” eivät itse asiassa olekaan neitsyitä, vaan että Koraania tulkittaessa on tapahtunut kovin inhimillinen käännösvirhe. Se, mikä on vuosisatojen ajan tulkittu sanaksi ”neitsyt” tarkoittaakin Warraqin mukaan RUSINOITA! Eikä mitä tahansa rusinoita, vaan kristallinkirkkaita, valkoisia rusinoita! 72 neitsyen sijaan marttyyripommittajaa odottaakin sen sijaan 72 ah niin herkullista rusinaa!Rusinaa, ihmiset, RUSINAA!

Tämä on luonnollisesti vain teoria muiden joukossa, mutta kaikessa älyttömyydessään ainakin viihdyttävä sellainen.

Purkaahan sitä pähk--- eiku rusinaa, kaverit!

PS: Lisäksi meille on käynyt ilmi, että kun ihminen kuolee, hän ei itse asiassa menekään taivaaseen tai helvettiin. Ei. Sen sijaan hän venailee haudassaan Tuomiopäivää, jolloin päätetään, kuka mihinkin suuntaan menee. Toisin sanoen kukaan ihmiskunnan historian aikana kuollut ei ole vielä taivaassa tai helvetissä. Siellä ei ole yhtään ketään. Nada. Taivaalliset hallit ja helvetin tervakuopat kaikuvat tyhjyyttään. Enkelit ja demonit pelaa korttia tappaakseen aikaa. Tuomiopäivään asti. Voitteko kuvitella?

Keskustelin tästä ystäväni Herra D:n kanssa, ja sanoin (omasta mielestäni sarkastisesti, täytynee hioa taitoja) että ”käy vähän sääliksi niitä kaikkia itsemurhaiskuja tehneitä, jotka luuli pääsevänsä taivaaseen ja saavansa neitsyitä. Nyt ne joutuukin odottelemaan ikuisuuksiin paratiisia ja lopulta siellä ei olekaan naisia vaan rusinoita”. Hän vastasi kaikella vakavuudella ”ei sinun tarvitse heitä sääliä, he tietävät tehneensä oikein ja jaksavat kyllä odottaa palkintoaan”. En tiiä. Aika paljo vaivaa rusinoiden takia. Paree olla helvetin herkullisia!

Tapaus Juku

Jahans. Muistelen että lupasin edellisellä kerralla kertoa teille lisää kotipapastani Jukusta. Selvennettäköön aluksi kuitenkin Tansaniassa vallitsevaa palvelijakulttuuria, jotta tapausta nimeltä Juku on helpompi ymmärtää. Täällä on tavanmukaista, että perheessä on palvelija tai useampi, riippuen perheen varallisuudesta. Heitä on aina puutarhureista autonkuljettajiin, mutta yleisimmin perheissä, jopa huonommin toimeentulevissa sellaisissa, on taloudenhoitaja. Normaalisti taloudenhoitaja on köyhistä oloista tuleva sukulaistyttö (dada) tai –nainen (mama), joka palveluksiaan vastaan saa asua perheen talossa ja ansaitsee lisäksi pientä taskurahaa.

Tämä luonnollisesti on meille tasa-arvoisuuden ja minä itse-kulttuurista tuleville aluksi hämmentävää ja vie aikansa tottua siihen, että dada/mama pitää loukkaavana jos tiskaat itse omat astiasi tai vaihdat lakanat sänkyyn. Kake muun muassa joutui tilanteeseen, jossa naapurin pikkutyttö kysyi häneltä, että onko Kake töissä dadana kun pesee aina pyykkiä. Voisin veikata että Kake olisi Tansanian, ellei jopa koko mantereen, historian ensimmäinen valkoihoinen dada. Uranuurtamista omalla tavallaan sekin, mutta käsittääkseni hänen tavoitteensa ovat kuitenkin hieman korkeammalla. 

Joka tapauksessa, palvelijoiden pitäminen on täällä enemmän sääntö kuin poikkeus ja meillä hänet on palkattu lähinnä pesemään pyykkiä, siivoamaan, tiskaamaan ja, noh, olemaan olemassa. Jos se aikaisemmin ei ole käynyt ilmi, asustan siis ystäväni äidin Mama F:n omistamassa talossa ja meidän taloudenhoitajamme ei poikkeuksellisesti ole nainen. Mutta toisaalta myönnettäköön että hän ei oikeastaan myöskään hoida talouttamme. Ainakaan sillä tavalla, jota nimike antaa ymmärtää.

Juku on mahdollisesti epäluotettavin työntekijä, jota maa päällään kantaa, mutta annan sen hänelle anteeksi sillä sympatiseeraan häntä suunnattomasti. Ollakseni jälleen kerran rehellinen tunnustan, että jos Juku olisi vanha nainen, pitäisin häntä todennäköisesti epäpätevänä hylkiönä. Tämä siitä yksinkertaisesta syystä että en erityisemmin pidä mummoista. Joidenkin mielestä tämä tekee minusta huonon ihmisen, mutta en minäkään moralisoi ketään, joka ei pidä kissoista, joten jätetään asia sikseen. 

Jukun onneksi hän on kuitenkin syntynyt mieheksi, joten inhoreaktion sijasta juopottelu ja muut pikku erikoisuudet kuten patologinen valehtelu ovat mielestäni vain hellyttäviä. Juku hurmasi minut jo ensimmäisenä päivänä leveällä, lähes hampaattomalla hymyllään, mutta lisäksi hänen tarinansa on melko surullinen.  Sanojensa mukaan Juku ei tiedä tarkkaa ikäänsä sillä hän ei ole koskaan tuntenut vanhempiaan. Hänet on vauvana hylätty orpokotiin, josta hän on monen mutkan ja seikkailun kautta tullut töihin ystäväni perheeseen vuosikymmeniä sitten.

Jukulla ei ole koskaan ollut vaimoa eikä hänellä ole perhettä tai sukulaisia, eikä hän ole oppinut lukemaan ja kirjoittamaan, sillä hänellä ei ole ollut varaa koulumaksuihin. Kaikki tämä luonnollisesti vetää semi-misantrooppisydämeni yksinäinen vanha pappa-narusta kaksin käsin, joten vaikka tiedostan, että Juku on todennäköisesti huomattavasti minua älykkäämpi ja nauttii manipulaationsa hedelmistä täysin rinnoin, minulla ei ole mitään sitä vastaan että kotimme toimii hänelle suojatyöpaikkana.

Kaikista Jukun erikoisuuksista huolimatta tai oikeastaan niistä johtuen elämä ei koskaan käy tylsäksi. Kuten totesin, Juku on patologinen valehtelija, ilman sanan ”patologinen” aiheuttamia ikäviä assosiaatioita. Juku ei valehtele ilkeyttään vaan siksi, että tykkää värittää totuutta niin, että se viihdyttää mahdollisimman monia. Ja myös peitelläkseen viimeisimmän tempauksensa jälkiä. En ymmärrä swahilia vielä tarpeeksi hyvin ymmärtääkseni kaikkea mitä Juku minulle juttelee, ja uskokaa pois hän juttelee paljon, mutta kuulen käännökset hänen uusimmista tarinoistaan ystävältäni. Ikinä ei tiedä mitä odottaa. Savolaisena arvostan hyvää tarinaa enemmän kuin maallista mammonaa joten odotan aina innolla, mitä Jukulle on päivän aikana tapahtunut.

Jukun koottuihin tarinoihin kuuluu muun muassa ”Kotimatkalla kadonneiden kalojen mysteeri” ja ”Suutari, joka ei korjaa kenkiä”, mutta lempitarinani on kuitenkin ”Hautajaiset”. Ihmettelin eräänä päivänä ääneen ystävälleni, että missähän Juku lienee kun häntä ei muutamaan päivään ole näkynyt. Juku liikkuu lähinnä öisin, ellei ole pakko mennä ostoksille, joten huomasin hänen poissaolonsa lähinnä siksi että puhtaat vaatteet alkoivat olla katoava luonnonvara. Ystävälläni ei ollut selitystä Jukun savuna ilmaan-tempulle, mutta muutamaa päivää myöhemmin sain vastauksen, kun ryytynyt Juku palasi kotiin ja kertoi pääähuimaavan tarinan.

Tarinan mukaan hän oli eräänä päivänä torilla törmännyt tuttavaansa, joka olin kutsunut hänet hautajaisiin. Autoon noustessaan Juku ei ollut tietoinen siitä, että hautajaiset eivät olleet Darissa vaan Iringassa. Tämä yksityiskohta oli tullut hänelle selväksi vasta muutamaa tuntia myöhemmin kun ajomatka oli alkanut tuntua loputtomalta. Siinä vaiheessa oli myöhäistä katua. Niinpä Juku ajeli tuttaviensa kanssa Iringaan, missä heitä odotti lähes viikon mittaiset ruumiinvalvojaiset. Vaikka kyseessä oli islaminuskoinen vainaja, oli peijaisissa kuitenkin ilmaisen viinan periaate. Näin ollen  Juku-parka ei yksinkertaisesti löytänyt selväpäistä kuljettajaa ajamaan takaisin Dariin. Itse hän ei tietenkään ottanut tipan tippaa.

Juku oli siis kuitenkin ollut jumissa Iringassa vaikka halusi palata kotiin, sillä hänellä ei ollut rahaa bussilippuun eikä puhelinta, jolla ilmoittaa meille olinpaikastaan. Lopulta maahanpanijaiset olivat loppuneet ja tuttavat selvinneet sen verran, että joku uskaltautui auton rattiin ja toimitti Jukun turvallisesti perille asti. Mikä on hyvä, sillä vaikka sitkeä kuin vanha nahka ja monessa liemessä marinoitu, en usko että Jukun jatkuvaan lievään laitamyötäiseen tottunut fysiikka olisi kestänyt moista sikahumalaturnausta enää kovin pitkään.

Koti, jossa asustan on myös muslimikoti, joten on sanomattakin selvää että Mama F ei erityisemmin välitä Jukun huonoista tavoista. Mama F ei itse asu talossamme, mutta käy silloin tällöin tarkastamassa miten Juku työnsä hoitaa. Juku tietää saaneensa minusta liittolaisen ja niinä päivinä kun hän on kuluttanut taskurahansa eikä kehtaa pyytää Mamalta lisää hän lähestyy minua. Yleensä tekosyynä rahantarpeelle on se, että hänen täytyy ostaa saippuaa pyykinpesuun. Vaikka tiedän että saippuakauppias ei koskaan tule näkemään penniäkään niistä rahoista, joita Jukulle annan, olen tullut siihen tulokseen että tuo parisataa shillinkiä viikossa (noin kymmenen senttiä) ei vie minua perikatoon.

Sitäpaitsi Juku esittää asiansa tavalla, jota en voi vastustaa. Hän tietää englanniksi vain kaksi sanaa, ”yes” ja ”madam”, jotka hän suvereenisti yhdistää swahiliin. ”Yes, nipe shillingi mia mbili, madam” on usein meillä kuultu lause. Hän siis kirjaimellisesti käskee minua antamaan kaksisataa shillinkiä ja lisää vielä perään että ”elä kerro Mamalle”, ja minä höllään kukkaronnyörejä. Joku voisi väittää, että tekisin enemmän hyvää antamalla nuo parisataa shillinkiä vaikkapa katulapselle, mutta tuo joku ei olekaan nähnyt kuinka tarkkaan Juku alusvaatteeni silittää sille päälle sattuessaan, tai kuullut hänen bambuviinan käheyttämää nauruaan. 

Rajanylityksiä

Jepulista joo, Malawilta palauduttu. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia matka Iringasta Malawille ja takaisin Dariin sujui suhteellisen ongelmitta. Suurena apuna tässä oli Iringasta mukaamme lähtenyt paikallinen ystäväni Herra A, jonka avulla luovimme kuin kalat vedessä sekä Tansanian puolella että Malawilla. Tai ainakin sulavammin kuin Kaken kanssa kahden olisimme tehneet. Tajusimme tämän siinä vaiheessa kun saavuimme rajalla sijaitsevaan Kyelan kaupunkiin. Pilkkopimeällä. Ilman Herra A:ta olisimme todennäköisesti päätyneet aivan jonnekin muualle kuin siihen pikku hotelliin, jossa yömme vietimme.

Aamun koittaessa suunnistimme kohti Malawia ja yksinkertaisesti kävelimme rajan yli. Rajalta otimme riistohintaisen taksin Karongan kaupunkiin, jossa vietimme seuraavat 48 tuntia, ja tuon matkan aikana ystäväni Herra A kiteytti tuntemuksemme kiskurihinnasta loisteliaasti kysymällä taksikuskilta: ”Why are you asking for so much? Is it because we are white?”. Mainitsinko jo, että sukututkimusta tehtäessä Herra A:n esi-isistä löytyy todennäköisemmin marsilainen kuin valkonaama? Herra A oli itse autuaan tietämätön lausumansa ristiriitaisuudesta, mutta kysymystä seurannut hämmennys taksikuskin kasvoilla oli ehdottomasti matkan hinnan väärti.  

Hypättyämme taksin kyydistä (liian aikaisin) kävelimme suuntaan, jossa kuvittelimme Malawi-järven sijaitsevan, tarkoituksena asettautua hotelliin järven rannalle. Noin puolen tunnin tallustamisen ja Kaken ”ollaanko edes varmoja että mennään oikeaan suuntaan”-kommentin jälkeen päätimme kysyä apua ja kappas, saimme tietää suunnistaneemme länteen kun piti mennä itään. Tämä ei sinänsä tullut minulle yllätyksenä, olenhan näet elämäni aikana onnistumaan eksymään muun muassa Tampereen juna-asemalla.

Välttyäksemme loputtomalta hortoilulta päätimme ottaa avuksi polkypyörätaksit, jotka kaikista Kaken esille tuomista orjatyövoimaan liittyvistä assosiaatioista huolimatta olivat ehkä elämäni hauskin tapa matkustaa. Olen sitä mieltä, että jos joku haluaa elantonsa tehdä polkemalla hiki hatussa vaihteetonta pyörää, kun minä rinkkoineni istun tarakalla ja nautin maisemista, niin pois se minusta että yrittäisin häntä estää. Päinvastoin, kunnioitusta yritteliäisyydestä ja ympäristöystävällisyydestä!Tässä voisi jopa potentiaalisesti piillä ratkaisu Suomi-neitoamme vaivaaviin pitkäaikaistyöttömyyteen, ympäristöongelmiin, alkoholismiin ja liikalihavuuteen.

Jätän kyseisen idean hiomisen kuitenkin tuonnemmaksi, ja esitän sen sijaan tekemieni observointien perusteella muodostettuja päätelmiä Tansanian ja Malawin välisistä eroista ja yhteneväisyyksistä:

• Tansaniassa kuumaa – Malawilla kuumaa
• Tansaniassa palaa – Malawilla palaa pahemmin 
• Maiden kielet eroavat toisistaan kaikilla mahdollisilla tavoilla, paitsi:
• Tansaniassa olet ”mzungu”  ja Malawilla olet ”mzungu” (ja molemmissa muistetaan se sinulle kertoa)
• Tansanialaiset ovat mustia – malawilaiset mustempia
• Tansaniassa on jumalattomasti autoja – Malawilla on miljoonia ja miljoonia polkupyöriä (maata vaivaa akuutti bensiinipula)
• Tansaniassa taksi tarkoittaa moottoriajoneuvoa – Malawilla ketä tahansa polkupyörällä ohi ajavaa
• Tansania on halpa – Malawi kallis
• Tansaniassa syödään ugalia – Malawilla nsimaa (samaa maissijauhoista tehtyä mössöä)
• Jos tilaamasi ruoka on loppu ravintolassa, Tansaniassa sinulta saatetaan jopa kysyä mitä haluaisit tilalle – Malawilla sinulle tuodaan sitä mitä on (tässä tapauksessa maksaa)
• Tansaniassa jokainen katukauppias myy juomavettä – Malawilla puhdasta vettä ei saa edes turistihotelleista (”ei meillä ole sitä, juokaa hanavettä”)
• Kaljaa saa molemmista
• Tansaniassa kansallisjuoma on ginin makuinen Konyagi (38%) – Malawilla vastaava on kardemummainen Tyson (42%) (molemmat maittavia)
• Malawi- järvi on mielettömän kaunis molemmin puolin rajaa, mutta:
• Tansanian puolella voit uida järvessä – Malawin puolella et (tai siis voit jos uskallat, sillä vedessä elää kuvottavia alkueliöitä, jotka menevät ihon pintanaarmujen läpi elimistöön). Toisin sanoen:
• Tansaniassa voit viettää nautinnollisen rantapäivän vilvoitellen välillä järvessä – Malawilla voit viettää rantapäivän tuijottaen kaipaavasti järven viilentäviä vesimassoja.

Näiden huomioiden tekemiseen kulutin siis tehokkaasti pari päivää. Sosioekonomisen tutkimukseni jälkeen hyppäsimme taas ylikalliseen taksiin ja ^­­­hurautimme rajalle. Viisumihakemuksessani ilmoitin että haluaisin kolmekymmentä lisäpäivää. Passia takaisin ojentaessa virkailija totesi muikeasti viiksiensä takaa hymyillen että ”pyysit vain kolmeakymmentä, mutta me annoimme sinulle yhdeksänkymmentä päivää”. Teki mieli todeta että: ”kiitti, kaveri, te annatte kolmen kuukauden viisumin jokaiselle turistille automaattisesti” mutta sen sijaan hymyilin herralle takaisin ja kiitin kohteliaasti erikoiskohtelusta.

Tämän jälkeen kaikki sujui kuin vettä vain ja bussimatka takaisin Dariin oli ehkä miellyttävin tässä maassa kokemani. Vaikka kestoltaan nelisentoista tuntia ja kuski ajoi yhtä kovaa kuin kaikki muutkin virkaveljensä, oli bussi kuitenkin suhteellisen uusi, puskapissitaukoja pidettiin ruhtinaalliset kolme (plus kymmenen minuutin ruokatauko) ja meille jopa tarjoiltiin glukoosikeksejä ja limua ja viihdykkeenä 70-luvulla kuvattu Jeesus-elokuva, joka oli dubattu Kiswahiliksi (kuten Kake minua valaisi ihmeteltyäni ääneen, että mitenkähän ovat onnistuneet löytämään noin monta swahilia puhuvaa valkoihoista tuohon aikaan).

Rentouttavahkon loman jälkimainingeissa aloittelen taas arkielämää. Yritän hitaasti mutta varmasti palata takaisin töihin, mitä kuitenkin vaikeuttaa se, että sadekausi on vihdoin saapunut. Vielä eivät kyseessä ole trooppiset myrskyt, jotka joulukuussa saivat koko kaupungin tulvimaan (niitä odotellessa, onneksi osaan uida!),mutta täällä vähäinenkin vesisade hankaloittaa elämää muun muassa siksi, että bussit eivät kulje. Mikä turvallisuussyistä on positiivinen asia, mutta tekee fyysisestä työpaikalle siirtymisestä mahdotonta. Ihailen täällä erityisen paljon sitä, kuinka kokonainen miljoonakaupunki pysähtyy sijoilleen ensimmäisten sadepisaroiden langetessa. Yritähän Suomessa selittää pomollesi että ”en tullut töihin kun satoi vettä”. 

Nyt jätän teidät kuitenkin herran haltuun, sillä huoneeni oveen koputtaa meillä hanttihommia tekevä, pysyvästi pienessä hiprakassa oleva noin (hän ei tiedä tarkalleen milloin on syntynyt) 78-vuotias luku- ja kirjoitustaidoton pappa, joka todennäköisesti haluaa rahaa voidakseen ostaa saippuaa ja salassa muutaman tupakan. Hänen nimensä on Juku, ja koska sydämessäni on erityinen paikka vanhoille papoille, minua ei haittaa että hän kertoo ylpeänä kylillä kuinka ”meillä asuu valkoinen nainen”. Ensi kerralla lupaan kertoa lisää Jukusta, hänen edesottamuksistaan, palvelijakulttuurista yleisesti ja siitä, kuinka kiusallista aluksi oli että joku toinen pesee alusvaatteeni. Käsin.

PS: Busseista ja kulttuurieroista vielä, olenko muistanut kertoa teille, että muutama viikko takaperin Kake istui omissa aatoksissaan bussissa, joka yhtäkkiä syttyi palamaan? Kanssamatkustajan jalkojen alla sijainnut akku päätti sanoa itsensä irti ja leimahti liekkeihin. Sen sijaan että kuljettaja ja jokaisen bussin vakiokalustoon kuuluva lipunmyyjä olisivat pyytäneet matkustajia evakuoitumaan, he jopa estivät Kakea poistumasta bussista.

Kanssamatkustajat kehottivat häntä istumaan paikallaan sillä aikaa kun ongelma korjataan. Lienee sanomatta selvää, että Kaken mielestä ilmiliekeissä roihuava akku minibussin sisällä aiheuttaa vaaratilanteen, josta jokainen tasapainoinen ihminen pyrkii poistumaan mahdollisimman nopeasti. Muiden mielestä ei. Täällä moista tuppaa autojen yleisestä kunnosta johtuen tapahtumaan harva se päivä.

Kaken kuumeisesti pohtiessa survoutuako ulos sivuikkunasta keskelle vilkkaasti liikennöityä tietä vai uhmatako liekkejä oven vieressä, bussin kuljettaja oman elämänsä sankarina päätti hoitaa tilanteen tukahduttamalla liekit kankaanpalalla. Tämän jälkeen hän nohevasti pieksi akkua hetkisen, mikä ilmeisesti oli toimiva ratkaisu, sillä bussi starttasi ongelmitta ja jatkoi matkaansa päätepysäkille ilman uusia spontaaneja tulipaloja tai muita kommervenkkejä. Unohtakaamme siis poliisit, palokunta ja pelastushenkilöstö! Ei ole tarvetta edes käsisammuttimelle! Vaaratilanne kuin vaaratilanne, tarvitaan vain yksi noheva afrikkalainen ja raakaa voimaa!

Kohti Suurta Tuntematonta

Pyydän jo etukäteen anteeksi seuraavan blogikirjoituksen ajallista epäloogisuutta. Syynä tähän on yksinkertaisesti se, että kirjoitan tämän blogikirjoituksen kotona Darissa tänään (torstai-iltana 5. huhtikuuta Herramme vuonna 2012) mutta lataan,tai yritän ladata, sen interwebiin vasta lauantaina Iringassa, sillä yllättäen paikalliset operaattorit ovat estäneet pääsyni sähköiseen maailmaan.

Painotan sanaa ”yritän”, sillä täällä nettikahviloissa tietokoneet ovat lähinnä jäänteitä 80-luvulta (kuten allekirjoittanut) ja sen takia vajavaisia (kuten allekirjoittanut), joten nähtäväksi jää löydänkö koneen, jossa on USB-portti. ”Yritän” pätee myös siksi, että koskaan ei voi tietää pääsemmekö Iringaan asti. Voi siis olla että tätä mieletöntä ajatuksieni ilotulitusta ei ikinä lue kukaan vaan se jää ikuisiksi ajoiksi uuden vaaleanpunaisen lääkefirman promomuistitikkuni uumeniin (kiitos Kaken iskä!). En halua masentaa teitä jatkamalla tuota ajatuspolkua sen pidemmälle, joten siirrytäänpä sitten itse asiaan.

Nyt on siis vihdoin koittanut aika Suuren Seikkailun, josta jo aikaisemmin mainitsin. Huomisaamuna minä ja Kake aloitamme matkan kohti Malawia. Mietitte varmaan miksi poistumme maasta kesken kaiken ja toivon että voisin vastata sen johtuvan pelkästä seikkailunhalusta. Karu tosiasia on kuitenkin että viisumini umpeutuu 11. päivä kuluvaa kuuta. Näin ollen, välttyäkseni karkoitukselta, minun täytyy poistua maasta ennen tuota päivämäärää ja – jälleen kerran - yrittää uusia viisumini palatessani Tansanian puolelle. 

Lähdemme Kaken kanssa matkaan löytöretkeilijöiden mentaliteetilla. Lähinnä siksi että meillä ei ole tulevasta matkasta käytännössä mitään muuta varmaa tietoa kuin se, että huomenna matkustamme bussilla 8-15 tuntia eeppisen matkamme ensimmäiseen etappiin Iringaan, Tansanian keskiosaan. Sieltä meidän on viikonlopun tarkoitus jatkaa matkaa kohti Malawin ja Tansanian välistä rajaa. 

Matkallamme on tasapuoliset mahdollisuudet onnistua hyvin, huonosti tai hyvin huonosti. Optimisti minussa uskoo ensimmäiseen ja toivoo sitä, mutta lupaan olla tyytyväinen jos pääsemme viikon kuluttua takaisin rajan yli ilman että meitä on ryöstetty, kidnapattu tai että joudumme lahjomaan rajaviranomaisia ylettömästi. Vaikka moraalini harvinaisen korkeaa laatua onkin, höllään mieluummin hieman kukkaronnyörejäni kuin jään jumiin rajalle (vaikka molempien maiden rajavartijat varmasti herrasmiehiä ovatkin) . 

Onneksi voin kuitenkin aina luottaa siihen, että jos joudumme ongelmiin Malawia asuttavien heimojen kanssa, arvoisa ex-presidenttiehdokkaamme Pekka Haavisto saapuu hätiin liput liehuen. Tiedän tämän siksi, että viime kesänä Vihreiden puoluekokouksessa Kuopion kuumimmassa menomestassa (jätettäköön nimi mainitsematta) puolueen jäsentä valaisi minua siitä, kuinka Pekka on henkilökohtaisesti ollut osallisena monien kidnappaustilanteiden laukaisemisessa.

Muutaman oluen nauttineet viheröt kertoivat silmät loistaen, että Pekalla on nääs on suhteita heimopäälliköihin ja useiden puhelinnumerot pikavalinnassa. Muutamaan otteeseen YK:n ja muiden tahojen olleessa liian kiireisiä Pekka on ottanut puhelimen kouraan ja rimpauttanut kamuilleen viidakossa ja tadaa! luksusjahdeissa Somalian rannikkoa purjehtineet ja kaapatuiksi tulleet länkkärit ovat pelastuneet. Väitän, että jos Pekka handlaa somaliheimopäälliköt, niin luulisi parin malawilaisen vastineen olevan hänelle pala kakkua. Jos meistä ei siis kuulu viikkoon niin olkaa ystävälliset ja soittakaa Peksille. Me ollaan jossain päiväntasaajan tienoolla.

Herran haltuun, arvoisa seurakunta!

Olen saattanut valehdella teille aikaisemmin että aika, jonka olen viettänyt Afrikassa, on parantanut kärsivällisyyttäni. Ei pidä paikkansa. Tai no, pitää tiettyyn pisteeseen asti. Suomessa en koskaan jaksaisi istua liikenneruuhkassa kahta tuntia tai odottaa ravintolassa ruokaa loputtomiin. Täällä nuo asiat ovat arkipäivää, joten kykenen jotenkuten säilyttämään tyyneyteni.

Viime aikoina zeniläinen ulkokuoreni on kuitenkin alkanut rakoilla, kuten ehkä jo edellisestä kirjoituksesta saatoitte aistia. Pikavauhtia lähestyvä lopullinen romahdus tulee kuitenkin tapahtumaan puhtaasti paikallisista ystävistäni johtuen. Afrikassa kenelläkään ei todellakaan ole ikinä kiire minnekään mutta tyypit, joiden kanssa täällä hengaan, ovat tehneet vatuloimisesta suorastaan taiteenmuodon. 

Esimerkiksi viikonloppuisin baariin lähteminen kestää ikuisuuden, sillä ystäväni käyvät vaihtamassa vaatteita vähintään viisi kertaa. Valehtelematta. Ja sen sijaan, että kaikki menisivät valitsemaan parasta metsästysasua loogisesti yhtä aikaa, jokainen käy kotona yksitellen. Kaiken huipuksi kyse ei ole punastelevista neitokaisista, jotka toivovat tapaavansa Prinssi Uljaan, vaan joukosta raavaita miehiä. En pysty käsittämään kuinka t-paidan, housujen ja kenkien valitsemiseen voi keneltäkään kulua helposti tunti jos toinenkin. Kenties olen suomalaisten miesten hälläväliä-asenteen piloillelellimä, mutta mielestäni siinä on jotain epänormaalia, että karvaisen pärstäkertoimen puunaamiseen menee tunteja.

Syyksi tähän loputtomaan kaunistautumiseen ystäväni ovat todenneet sen, että täällä mennään ”imago ennen kaikkea”-periaatteella. Se, miltä näytät, määrittelee sen kuka olet. Jokainen ystävistäni mieluummin kuolisi kuin esiintyisi julkisella paikalla mikä tahansa piraattikopio tai epäsiisti pukine päällään. Maassa, jossa talot murenevat kasaan huollon puutteessa, on synneistä suurin kävellä kadulla ryppyisessä paidassa. Olen usein saanut kommentteja kuten ”eikö teillä Suomessa ole silitysrautoja?” ja ”kaikki mzungut kävelevät ympäriinsä rääsyissä”.

Niin uskomatonta kuin se onkin, paikalliset ostavat mieluummin ylikalliita käytettyjä vaatteita, joita tuodaan Euroopasta ja Amerikasta, kuin sikahalpoja kiinalaisia rättejä, jotka, jos saan huomauttaa, ovat usein paremman näköisiä. Käytetyt vaatteet menevät kuin kuumille kiville sillä ”vaikka käytettyjä, ne ovat laatutavaraa”. Tästä seuraa se, että olen muun muassa nähnyt jääkaappipakastimen kokoisen bodarihemmon kävelevän kadulla päällään neonpinkki t-paita, jonka rintamuksessa komeili teksti ”baby inside” alassuin käännetyllä nuolella varustettuna. Lienee HenkkaMaukan äitiysmallistoa vuosimallia 1995, mutta heppu todennäköisesti ajatteli olevansa kylän kuumin kolli. 

Olen varma että he silittävät jopa alusvaatteensa, kuten mummoni aikoinaan. Eikä siinä mitään, pisteet heille siitä, että pitävät huolta ulkoisesta olemuksestaan. Hämmentävää on kuitenkin se, että mistään muusta ei sitten pidekään huolta. Infrastruktuurin rapistuminen on siitä erinomainen esimerkki. Taloja aletaan usein rakentaa, mutta rahojen puutteessa tai silkasta laiskuudesta valmiiksi saadaan tuurillaan yksi huone, ja lopun annetaan rapistua. On epäilemättä kotoisaa ja lämminhenkistä jakaa yksi huone koko kaksitoistahenkisen perheen kesken, mutta henkilökohtaisesti saattaisin jossain vaiheessa olla sitä mieltä, että mitäs jos kuitenkin rakennettaisiin se toinen kammari. 

Luonnollisesti tähän vaikuttaa myös se että maassa, jossa tarkenee aina nukkua ulkona ja hedelmiä tippuu puista kuin rahaa meillä Euroopassa, ei yksinkertaisesti ole pakko rakentaa mitään pysyvää selvitäkseen hengissä.Olen vahvasti sitä mieltä, että tässä piilee yksi syy siihen miksi kehitysmaat pysyvät kehitysmaina.  Meidän kylmiöissä asuvien on ollut pakko keksiä keinot lämpimänä pysymiseen ja kinkun saamiseen leivän päälle, joten olemme kehitelleet jos jonkinmoisia neronleimauksia. Täällä voit elää tyytyväisenä kahden puun väliin ripustetun muovin alla ja syödä vaikka banaaneja päivät pääksytysten, joten mitäpä sitä turhaan vaivautumaan talonrakennukseen tai teollistumiseen.

Olen kuitenkin jättänyt teoriani kertomatta paikallisille kavereilleni, sillä veikkaa että he kokisivat tuumailuni loukkaaviksi. Heidän mukaansa Afrikassa eletään päivä kerrallaan kiirehtimättä, koska ikinä ei voi olla varma tuleeko huomista (tulee, jos Luoja suo) ja sen takia ihmiset eivät viitsi vaivautua yrittämään. Olen itsekin harkinnut että heitän hanskat tiskiin ja totean, että enpä viitti edes sängystä nousta, Luoja ruokkii ja antaa rahaa jos sen parhaaksi näkee. Saman tien kuulen kuitenkin rakkaan äitini sanovan valtameren takaa ”ei Luoja laiskoja elätä!” . 

Tällä korkeampiin voimiin luottamisella selitetään myös esimerkiksi ajokulttuuria, joka on, kuten todettua,lähinnä mielipuolinen. Bussikuskit, henkilöautoilijat, moottoripyöräilijät ja tuk tuk-kuskit ajelevat sulassa sekasorrossa miten sattuu ja jalankulkijat yrittävät parhaansa mukaan vältellä heitä. Välinpitämätön ajotyyli on seurausta ajatuksesta, että Jumala päättää miten käy, joten sillä ei ole väliä miten sitä rattia kääntelee. Toki on hyvä turvata selustansa kirjoittamalla auton kylkeen iskulauseita kuten ”Jumala pelastaa”,  ”Allah on suuri” tai ”Herran haltuun”, mutta jos jotakin tapahtuu, on Ukko Ylijumala päättänyt niin tapahtuvan .

Meitä oikeanpuoleiseen liikenteeseen tottuneita sotkee vielä entisestään se, että tansaniitit ovat jostain tuntemattomasta syystä omaksuneet brittiläisen vasemmanpuoleisen liikenteen. Tämä lisäksi he ovat perineet aiemmilta siirtomaaisänniltään myös rakkauden kaljaan. Mikä voi olla myös maata hallineiden saksalaisten peruja. Mene ja tiedä. 

Olisi voinut kuvitella, että kansakunta olisi omaksunut saksalaisilta isänniltään esimerkiksi järjestäytyneisyyttä tai rakkauden nahkahousuihin. Sen sijaan näkyvin perintö Dar es Salaamissa on daladala, jonka kylkeen on kaikella rakkaudella ja taidolla - ihan oikeasti - kirjailtu ”Adolph Hitler”. 

Manaaja tuli taloon

Huh hellettä, edelleen. Sadekauden pitäisi olla nurkan takana ja huhupuheiden mukaan sateiden alkaessa myös ilman pitäisi viiletä huomattavasti. Olen kuitenkin hieman epäluuloinen moisten puheiden suhteen, sillä vaikka muutamana yönä onkin hieman ripotellut, ei se ole saanut aikaan kauan kaivattua ilmaston kylmenemistä. Päin vastoin, sateen jälkeen ilmankosteus nousee noin miljoonaan, mikä puolestaan saa kuumuuden tuntumaan entistä pahemmalta.

Sanotaan, että kuumissa maissa asuvat ihmiset ovat temperamenttisempia kuin me kylmän pohjolan asukit. Olen valmis allekirjoittamaan tuon väittämän. Lisäksi esitän, että kuumassa maassa asuminen aiheuttaa myös meissä jääkylmissä suomalaisissa sekä kirjaimellista että kuvainnollista veren kiehumista. Myönnettäköön, että Luoja ei ole siunannut minua erityisen pitkillä piuhoilla, joten myös kotosalla saatan lietsoutua raivoon pienistäkin asioista,  mutta täällä kuumuus tuo minussa esiin raivohulluden, jonka pelkään vielä purkautuvan johonkin viattomaan ohikulkijaan.

Tänään kävi hilkulla etten pahoinpidellyt bussikuskia, joka juuri liikenneruuhkasta selvittyämme päätti parkkeererata bussin noin puoli kilometriä ennen päätepysäkkiä ja pitää vartin (ei-lakisääteisen) tauon. Mietitte varmaan, että miksi ihmeessä en yksinkertaisesti noussut bussista ja kävellyt perille. Kahdesta syystä: ensinnäkin tuon viidensadan metrin käveleminen näissä olosuhteissa on verrattavissa Jeesuksen Via Dolorosaan ja toisekseen siksi, että täpötäydestä daladalasta ulospääseminen on jotakuinkin mahdotonta.

Sanonta ”kuin sardiinit purkissa” korotettuna toiseen kuvaa hyvin lähelle sitä, kuinka täynnä bussit täällä ovat. Lisäksi toisin kuin armaassa kotimaassamme, ihmiset täällä eivät väistä senttiäkään kun yrität siirtyä kohti ovea. Mottoni kuuluu ”notkeus korvaa rumuuden”, mutta edes näillä melko huomattavilla akrobaattisilla kyvyillä ulos survoutuminen kesken matkan on liian haastavaa. Olin vieläpä asemoinut itseni startegisesti perimmäiseen nurkkapenkkiin. Jälkikäteen ajateltuna ei ehkä se kaikkein viisain ratkaisu.

Lukuunottamatta näitä ah niin ihania arkipäivän seikkailuja elämä täällä rullaa aikalailla normaalisti. Mitään maatajärisyttävää ei ole tapahtunut, mutta tilanne voi muutaman viikon päästä muuttua kun lähdemme Kaken kanssa noin viikon reissulle Malawiin. 

Enivei, muistelen joskus sanoneeni, että valaisen teitä hieman hämärän rajamailla liikkuvista keskusteluista, joita täällä päivittäin käymme. Tässäpä teille muutama esimerkki. Toissa päivänä minulla oli pitkä ja antoisa juttutuokio erään ystävämme Herra D:n kanssa demoneista ja voodoosta. Suurin osa ystävistämme täällä, mukaanlukien Herra D, ovat islaminuskoisia. Vaikka heidän ei periaatteessa ole sallittua uskoa moiseen humpuukiin, jokainen täällä tietää jonkun sedän, tädin, serkun, tuttavantuttavan tai on kuullut jostakusta, joka on kirottu ja joutunut henkien riivamaksi.

Yritin ehdottaa että kenties demoneiden sijaan kyse on psyykkisistä ongelmista, mutta afrikkalaisella vakaamuksella Herra D informoi minua että kyse ei voi olla mielenterveysongelmista, sillä kun ihmistä riivaavalle demonille annetaan mitä se haluaa, uhri paranee. Joskus demoni voi haluata jotain yksinkertaista kuten korun. Toisinaan kyseessä on verenhimoisempi riivaaja ja vaaditaan jonkinlainen veriuhri sen lepyttämiseksi. Mainittavasti rituaalissa uhrataan vuohi tai kana, mutta jos minulta kysytään, veikkaan että tähän tarkoitukseen niitä albiinoja metsästetään. 

Todistaakseni puheensa faktaperäisyyden Herra D kertoi tarinan tädistään, jolla oli tapana ryypiskellä antaumuksella. Eräänä päivänä täti heräsi riivattuna, ja kävi ilmi, että jättääkseen naisparan rauhaan demoni halusi sekä sormuksen että veriuhrin. Niinpä paikalle kutsuttiin korukauppias ja imaami. Tädille laitettiin sormus sormeen ja hänet istutettiin vuohen päälle. Älkää kysykö miksi täti istutettiin vuohiparan selkään tai että käytettiinkö satulaa, nämä lienevät rituaalisen henkienmanaamisen salaisia osia, joita epäuskovan ei ole sallittua tietää. (Toivottavasti lyhyen) vuohiajelun jälkeen imaami katkaisti vuohen kaulan ja kappas! täti oli jälleen oma, viinaanmenevä itsensä.

Sitä tarina ei myöskään kerro että istuiko täti edelleen vuohen kyydissä kun sen kaula katkaistiin tai mitä vuohen ruumiille jälkeenpäin tapahtui – veikkaan että se päätyi perheen illallispataan, sillä liha on kuitenkin aina lihaa ja ehkäpä henkienmanaaminen antaa siihen säväyttävän tulikiven sivumaun. Vaikka tarina oli hyvin vakuuttava, skeptikko minussa halusi lisätodisteita. Kysyin Herra D:ltä , että eikö kyse voinut mitenkään olla yksinkertaisesti juoppohulluudesta. Vastaus oli vakuuttavan yksinkertainen ”ei”. Tädissä siis oli tosiaan vikana se, että häntä riivasi korujen perään oleva, vuohilla ratsastava pikkupiru. Mitäpä siihen sitten enää lisäämään. 

Lost in translation

Halojata halloo!

Viestinnän muka-ammattilainen kun olen, tällä kertaa haluan jakaa kanssanne yleisiä observointeja paikallisesta kommunikointikulttuurista ja ongelmista, joita se meille juroille suomalaisille aiheuttaa. Toisin kuin armaassa ”tultiinko tänne ryyppäämään vai puhumaan?”-kulttuurissamme, täällä jokaisella on asiaa jokaiselle.

Etenkin jos satut olemaan iholtasi arjalaista väritystä on takuuvarmaa ettet voi kävellä metriäkään ilman että joku haluaa vaihtaa kanssasi ajatuksia. Ajatustenvaihto ei valitettavasti useinkaan ole monipuolista tai palkitsevaa, johtuen lähinnä kielimuurista ja siitä, että paikallisten stereotypiat länsimaalaisista ovat jokseenkin kaikkivoipia. Käytännössä keskustelut koostuvat lähinnä siitä että joudut vastaamaan samaan kolmeen kysymykseen. Useita kertoja päivässä. Yleensä keskustelu menee suunnilleen näin:

Paikallinen: ”Hei mzungu (valkonaama), mistä tulet?”

Minä: ”No moro, Suomestahan minä”

Paikallinen: ”Aaa, Suomesta (vailla todellista käsitystä siitä missä Suomi on). Onko siellä kylmä?”

Minä: ”Juu, kyllähän siellä vähän viileää on”

Paikallinen: ”Miten Tansania eroaa Suomesta?”

Minä: ”Eipä oikestaan mitenkään”

Olen monesti harkinnut että joku kerta tuon kysymyksen kuullessani aloitan pitkällisen monologin siitä, kuinka poliittinen järjestelmämme toimii. Tai että alan vastaamaan ”miten menee?”-kysymyksiin kertomalla yksityiskohtaisesti ja pitkään mikä minua on tuona kyseisenä päivänä ärsyttänyt. 

Täällä viettämäni aika on myös vakuuttanut minut siitä, että paikallinen tervehdyskulttuuri on suunniteltu tarkoituksellisesti aiheuttamaan valkonaamoille harmaita hiuksia. Jokainen vastaantulija haluaa auttamatta tervehtiä sinua ja  tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että viiden minuutin kävelymatkan aikana joudut sanomaan noin sadallekahdellekymmenelle ihmisille ”moi”.  Kuulostaako yksinkertaiselta? No, se ei ole.

Swahilissa on noin miljoona erilaista tervehdystä, joista jokaiseen on oma vastauksensa. Homma muuttuu siis nopeasti himpun verran haastavaksi. Jos et satu tietämään tai muistamaan oikeaa vastaustapaa olet joko idiootti, epäkohtelias tai molempia. Aivoni ovat välillä haljeta rasituksesta kun yritän miettiä miten on kohteliasta tervehtiä tutun tutun serkun vaimon lasta ja useammin kuin kerran olen tahtomattani onnistunut loukkaamaan etenkin itseäni vanhempia henkilöitä unohtamalla korrektin tavan tervehtiä. 

Swahilinkielisten tervehdysten lisäksi täällä on yleisesti hyväksyttävää ja normaalia huudella valkoisille hurmaavia iskurepliikkejä kuten ”I love you”, ”I want you” ja ”Hey baby”. Beibiksi minua kutsui noin kaksitoistavuotias poika iskien samalla silmää. 

Nuorukaisten huutelujen lisäksi meitä yritetään usein ostaa paikallisilta ystäviltämme, ja vaikka kuinka yritän pyytää heitä kysymään paljonko meistä ollaan valmiita maksamaan, emme ole saaneet vastausta. Rahasta puhuminen koetaan epäkohteliaaksi, mutta olen yrittänyt selittää ystävilleni, että kysykää nyt hyvät ihmiset paljonko huutelijat ovat valmiita maksamaan. Sehän voisi olla hyvinkin tuottoisa bisnes!

Kake tosin on saanut avioliittotarjouksen yhteydessä tietää omaksi hinnakseen viisikymmentä lehmää, mikä mielestäni on aika kohtuullista. Neuvottelut ovat vielä kesken, mutta voi olla että tanssimme täällä vielä häitäkin! Olen Kaken mahdollisesta avioliiton satamaan purjehtimisesta tietysti onnellinen, mutta pakko on tunnustaa, että tunnen myös pienen kateuden piston.

Ainoa virallinen tarjous, jonka itse olen saanut oli neljäsataa shillinkiä. Joka euroissa on noin kaksikymmentä senttiä. Matkustaessani daladalalla keskustaan bussin kyytiin nousi vahvasti humalainen paikallinen mies, joka kovaäänisesti ilmoitti istuvansa valkonaaman viereen. Tätä teatraalista sisääntuloa seurasi erinomaisen mielekäs keskustelu, jonka aikana Mr. Mwenda kertoi että haluaa olla minulle ”love contact”. Kun en oikein lämmennyt ajatukselle hän oli valmis jopa menemään kanssani naimisiin ja tehdäkseen aikeensa selviksi tarjoutui maksamaan bussimatkani. Kaikki neljäsataa shillinkiä.

Meinasin hieman ottaa asiasta itseeni, kunnes minua valaistiin että Mr. Mwenda tarjosi ensin rakkaussuhdetta, sillä olen liian laiha ollakseni vakavasti otettavaa vaimomateriaalia. Näin ollen Mr. Mwenda oikeastaan uhrautui itse ollessaan valmis tekemään minusta kunniallisen naisen. Tuumailin että harkitsen asiaa hetken. Minulla kuitenkin on varmuuden vuoksi tallessa Mr. Mwendan molemmat puhelinnumerot, jotka hän sympaattisesti raapusti kuitin taakse kerrottuani ettei minulla ollut puhelinta mukana. 

Loppukaneettina haluan jakaa kanssanne tiedon siitä, että albiinonmetsästäjät teroittavat varmaan tälläkin hetkellä keihäitään ja väijyttävät minut hetkenä minä hyvänsä. Miksikö näin uskon? No siksi, että ollessani rauhallisella iltapäiväuinnilla normaalin ”mzungu”-huudon sijaan minulle huudeltiin ”hei albiino!”. Jos minusta ei siis enää kuulu niin etsikää paikalliselta torilta, kojusta noitarumpujen ja kuivattujen hedelmien välissä.