Lost in translation

Halojata halloo!

Viestinnän muka-ammattilainen kun olen, tällä kertaa haluan jakaa kanssanne yleisiä observointeja paikallisesta kommunikointikulttuurista ja ongelmista, joita se meille juroille suomalaisille aiheuttaa. Toisin kuin armaassa ”tultiinko tänne ryyppäämään vai puhumaan?”-kulttuurissamme, täällä jokaisella on asiaa jokaiselle.

Etenkin jos satut olemaan iholtasi arjalaista väritystä on takuuvarmaa ettet voi kävellä metriäkään ilman että joku haluaa vaihtaa kanssasi ajatuksia. Ajatustenvaihto ei valitettavasti useinkaan ole monipuolista tai palkitsevaa, johtuen lähinnä kielimuurista ja siitä, että paikallisten stereotypiat länsimaalaisista ovat jokseenkin kaikkivoipia. Käytännössä keskustelut koostuvat lähinnä siitä että joudut vastaamaan samaan kolmeen kysymykseen. Useita kertoja päivässä. Yleensä keskustelu menee suunnilleen näin:

Paikallinen: ”Hei mzungu (valkonaama), mistä tulet?”

Minä: ”No moro, Suomestahan minä”

Paikallinen: ”Aaa, Suomesta (vailla todellista käsitystä siitä missä Suomi on). Onko siellä kylmä?”

Minä: ”Juu, kyllähän siellä vähän viileää on”

Paikallinen: ”Miten Tansania eroaa Suomesta?”

Minä: ”Eipä oikestaan mitenkään”

Olen monesti harkinnut että joku kerta tuon kysymyksen kuullessani aloitan pitkällisen monologin siitä, kuinka poliittinen järjestelmämme toimii. Tai että alan vastaamaan ”miten menee?”-kysymyksiin kertomalla yksityiskohtaisesti ja pitkään mikä minua on tuona kyseisenä päivänä ärsyttänyt. 

Täällä viettämäni aika on myös vakuuttanut minut siitä, että paikallinen tervehdyskulttuuri on suunniteltu tarkoituksellisesti aiheuttamaan valkonaamoille harmaita hiuksia. Jokainen vastaantulija haluaa auttamatta tervehtiä sinua ja  tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että viiden minuutin kävelymatkan aikana joudut sanomaan noin sadallekahdellekymmenelle ihmisille ”moi”.  Kuulostaako yksinkertaiselta? No, se ei ole.

Swahilissa on noin miljoona erilaista tervehdystä, joista jokaiseen on oma vastauksensa. Homma muuttuu siis nopeasti himpun verran haastavaksi. Jos et satu tietämään tai muistamaan oikeaa vastaustapaa olet joko idiootti, epäkohtelias tai molempia. Aivoni ovat välillä haljeta rasituksesta kun yritän miettiä miten on kohteliasta tervehtiä tutun tutun serkun vaimon lasta ja useammin kuin kerran olen tahtomattani onnistunut loukkaamaan etenkin itseäni vanhempia henkilöitä unohtamalla korrektin tavan tervehtiä. 

Swahilinkielisten tervehdysten lisäksi täällä on yleisesti hyväksyttävää ja normaalia huudella valkoisille hurmaavia iskurepliikkejä kuten ”I love you”, ”I want you” ja ”Hey baby”. Beibiksi minua kutsui noin kaksitoistavuotias poika iskien samalla silmää. 

Nuorukaisten huutelujen lisäksi meitä yritetään usein ostaa paikallisilta ystäviltämme, ja vaikka kuinka yritän pyytää heitä kysymään paljonko meistä ollaan valmiita maksamaan, emme ole saaneet vastausta. Rahasta puhuminen koetaan epäkohteliaaksi, mutta olen yrittänyt selittää ystävilleni, että kysykää nyt hyvät ihmiset paljonko huutelijat ovat valmiita maksamaan. Sehän voisi olla hyvinkin tuottoisa bisnes!

Kake tosin on saanut avioliittotarjouksen yhteydessä tietää omaksi hinnakseen viisikymmentä lehmää, mikä mielestäni on aika kohtuullista. Neuvottelut ovat vielä kesken, mutta voi olla että tanssimme täällä vielä häitäkin! Olen Kaken mahdollisesta avioliiton satamaan purjehtimisesta tietysti onnellinen, mutta pakko on tunnustaa, että tunnen myös pienen kateuden piston.

Ainoa virallinen tarjous, jonka itse olen saanut oli neljäsataa shillinkiä. Joka euroissa on noin kaksikymmentä senttiä. Matkustaessani daladalalla keskustaan bussin kyytiin nousi vahvasti humalainen paikallinen mies, joka kovaäänisesti ilmoitti istuvansa valkonaaman viereen. Tätä teatraalista sisääntuloa seurasi erinomaisen mielekäs keskustelu, jonka aikana Mr. Mwenda kertoi että haluaa olla minulle ”love contact”. Kun en oikein lämmennyt ajatukselle hän oli valmis jopa menemään kanssani naimisiin ja tehdäkseen aikeensa selviksi tarjoutui maksamaan bussimatkani. Kaikki neljäsataa shillinkiä.

Meinasin hieman ottaa asiasta itseeni, kunnes minua valaistiin että Mr. Mwenda tarjosi ensin rakkaussuhdetta, sillä olen liian laiha ollakseni vakavasti otettavaa vaimomateriaalia. Näin ollen Mr. Mwenda oikeastaan uhrautui itse ollessaan valmis tekemään minusta kunniallisen naisen. Tuumailin että harkitsen asiaa hetken. Minulla kuitenkin on varmuuden vuoksi tallessa Mr. Mwendan molemmat puhelinnumerot, jotka hän sympaattisesti raapusti kuitin taakse kerrottuani ettei minulla ollut puhelinta mukana. 

Loppukaneettina haluan jakaa kanssanne tiedon siitä, että albiinonmetsästäjät teroittavat varmaan tälläkin hetkellä keihäitään ja väijyttävät minut hetkenä minä hyvänsä. Miksikö näin uskon? No siksi, että ollessani rauhallisella iltapäiväuinnilla normaalin ”mzungu”-huudon sijaan minulle huudeltiin ”hei albiino!”. Jos minusta ei siis enää kuulu niin etsikää paikalliselta torilta, kojusta noitarumpujen ja kuivattujen hedelmien välissä.

Employee of the month

Hyvää minun synttäriä, armaat pallerot! Tänä monentena syntymäpäivänäni heräsin kello 05.00 siihen että sähköt katkesivat, minkä seurauksena tuuletin lakkasi toimimasta ja huoneeni muuttui noin kolmessakymmenessä sekunnissa siedettävän lämpimästä helvetin kuumaksi.

En aio sen erikoisemmin juhlistaa syntymäpäivääni tänään (megalomaaniset rantakinkerit tiedossa lauantaina), sillä tunnollisena tyttönä aion huomenna ainakin yrittää tehdä töitä. Ei synttäreistä siis tällä kertaa sen enempää. Sen sijaan aloitan pahoittelemalla pitkää radiohiljaisuutta, mutta totean saman hengenvetoon että se on johtunut tekijöistä,joille minä en voi mitään.  Jos ette tienneet niin nettiin pääseminen täällä voi ajoittain olla jokseenkin haastavaa. 

Sähköisen maailman ulkopuolelle jääminen aiheuttaa minulle muitakin, ihan oikeita ongelmia kuin sen, että en pääse ilmaisemaan itseäni täällä ja feisbuukissa. Näin jälkiviisaana sitä esittää itselleen kysymyksen, että miksi tulin Afrikkaan tekemään työtä, jossa käytännössä kaikkien työtehtävien tekeminen vaatisi vapaan pääsyn internetin ihmeelliseen maailmaan. Työpaikallani on periaatteessa langaton netti, jota saisin käyttää vapaasti.

Valitettavasti ”periaatteessa” ei riitä takaamaan sen toimivuutta. Signaali on niin huono, että ellen istu aivan lähettimen vieressä, on turha ajatellakaan pääsevänsä surffailemaan. Ja jos signaali sattuu olemaan hieman parempi niin todennäköisesti sähköt katkeavat juuri, kun olet painamassa ”lähetä”-nappia tärkeässä työsähköpostissa.  Ihan hirveästi en tässä kolmen viikon aikana ole siis saanut töitä tehtyä ja välillä savolaisen orjakansan työmoraalini soimaa minua.

Tukahdutan sen kuitenkin nopeasti sillä ajatuksella, että olen maassa, jossa ravintolakokit kokkaavat jos niitä sattuu huvittamaan, bussit eivät lähde pysäkiltä ennen kuin ne ovat täynnä vaikka siihen menisi tunti, puhelinoperaattorin asiakaspalvelija antaa sinun seisoa jonossa loputtomiin samalla kun päivittää feisbuukkia ja yliopiston professorit käyttävät malariaa tekosyynä lähteä juomaan kaljaa kesken päivän. Näillä meriiteillä ansaitsisin siis oikeastaan  ”kuukauden työntekijä”-palkinnon.

Vaikka minun työntekoni on hieman haastavaa on Kakella kuitenkin asiat vielä huonommin. Minulla on sentään vapaus työskennellä missä haluan ja milloin haluan. Toimistolla fyysisesti oleminen ei ole yksi vaatimuksista. Usein keräänkin kimpsuni ja kampsuni ja menen Intian valtameren rannalle istuskelemaan ja esitän tekeväni töitä.

Kaken sen sijaan täytyy olla sekä henkisesti että fyysisesti läsnä työpaikallaan joka päivä virastoaikaan. Ensimmäisen viikon aikana Kaken ja kollegoiden työskentely koostui siitä, että he päättivät kuinka monta kertaa viikossa työntekijöiden tulisi pitää organisaatiolle vartavasten teetettyjä t-paitoja. Casual Fridayn lisäksi tiedossa on tästä eteenpäin myös Casual Wednesday.

Tämän lisäksi Kakelle on selvinnyt että organisaation johtaja haluaa Kaken kirjoittavan hänelle suosituskirjeen. Hänen mukaansa valkoihoisen kirjoittamalla suosituskirjeellä töitä saa ihan mistä vaan. Kake tosin ei ole kovin innokas suosittelemaan kyseistä herraa yhtään kenellekään, joten saa nähdä miten käy. 

Vietimme viime viikonlopun Sansibarilla (josta lisää myöhemmin) ja palatessamme takaisin arkeen Kakelle selvisi, että sen jälkeen kun hän keskiviikkona toimistolta lähti, siellä ei kukaan ollut tehnyt yhtään mitään. Todennäköisesti työntekijät eivät siis edes ole olleet paikalla koko aikana.

Lisäksi he käyttävät Kakea häikäilemättä hyväksi organisaation valkoisena maskottina, jonka avulla houkutella lisää asiakkaita ja jota syyttää jos jokin menee pieleen. Organisaation johtajan mielestä Kake voisi myös toimia heillä esimerkiksi lakiasiantuntijana huolimatta siitä, että hän ei ole lukenut päiväkään lakitieteitä.

Täällä asiantuntijuuden todenperäisyys  ei ole niin tarkkaa kun kyseessä on valkonaama. Vallitsevan käsityksen mukaan valkoihoiset tietävät kaikesta kaiken ja pystyvät esittämään sivistyneen mielipiteen asiaan kuin asiaan.

Minusta Kaken kannattaisi ehdottomasti käyttää tilanne hyväkseen ja hankkiutua jonkin suuren yrityksen palkkalistoille lakiasiantuntijan tittelillä. Mikäs sen parempaa kuin tienata ihmisten harhaanjohtamisella.