Kävelee zombien kanssa

Pienestä pitäen olen kärsinyt erilaisista järjettömistä peloista. Niihin lukeutuvat niin madot kuin vampyyritkin, mutta yksi pahimmista fobioistani ovat zombit. Näen vähän väliä painajaisia, joissa piinallinen ja hidas kuolema zombien hampaissa on väistämätön. 

Kaken mielestä tämä johtuu niistä sadoista kirjoista, joita luin pienenä. Näin jälkikäteen ajateltuna H.P. Lovecraftin kauhukertomukset eivät välttämättä olleetkaan sitä kaikista parasta luettavaa ennen nukkuumaanmenoa. Oli vilkkaan mielikuvitukseni taustalla mikä tahansa, täällä se tuntuu välillä käyvä huolestuttavasti ylikierroksilla.

Täällä huomaan usein miettiväni, etta millä sekunnilla hyvänsä väkijoukko ympärilläni muuttuu laumaksi murhanhimoisia epäkuolleita. Tunne on vähintäänkin kuumottava. 

Tämä zombiassosiaatio johtunee siitä, että ihmiset täällä näyttävät zombeilta ja käyttäytyvät niiden lailla. En tietenkään tarkoita, että porukka kulkee ympäriinsä verentahrimina, suolenpätkia suusta roikkuen, mutta jotakin hyvin samankaltaista tansaniiteissa ja zombeissa on.

Molemmat kulkevat hitaasti laahustaen niin, että maata laahavien sandaalien -swuuushhh – swuuusssh- swuuushh-ääni kaikuu kilometrien päähän. Esimerkiksi ääni, joka syntyy kun suuri ihmisjoukko siirtyyy erilaisiin liikennevälineisiin, vaikkapa Kigamboni-niemelle liikennoivään lauttaan, on selkapiitäriipivän karmaiseva. 

Kyseiset suuret vaellukset myos näyttävät karmaisevilta. Niitä voi nähdä jokaisessa Hollywoodin zombielokuvassa - valtava lauma ilmeettomiä hahmoja liikkumassa puhumatta eteenpäin peräänantamattomasti kuin vuorovesi. 

Vaikka tansaniitit yleensa liikkuvat hitaasti vaappuen, he pystyvät kuitenkin yllättäviin vauhdinpyrähdyksiin. Aivan kuten zombit haistaessaan tuoretta ihmislihaa. Mitä uskomattomimpia akrobaattisia taidonnäytteitä ja salamannopeaa toimintaa voi nähdä esimerkiksi silloin, kun väkijoukko kilpailee siitä, kuka ehtii ensimmäisenä daladalaan ja saa istumapaikan. 

Istumapaikan varmistuttua kytketään zombimoodi jälleen päälle. Tämä tarkoittaa kaiken edellämainitun lisäksi yleistä habitusta ja tapaa olla – suurimman osan aikaa tansaniitin kasvoilta on mahdotonta lukea mitään tunnetiloja. Jokainen istuu/kävelee/seisoo/tyoskentelee kuollein silmin, ilmenkään värahtämättä. 

Viime viikolla istuimme Kaken kanssa illastamassa eräässä ravintolassa, jossa lisäksemme istui kolme miestä tuijottamassa televisioruutua ja perhe pöydän ympärillä tuijottamassa tyhjyyteen. Huoneen katossa hurisi hiljaa muutama tuuletin, kierrättäen samaa ilmaa uudelleen ja uudelleen. Nurkassa seisoi ilmeetön tarjoilija. 

Tuon tunnin aikana, jonka ravintolassa vietimme, en nähnyt yhdenkään huoneessa olijan liikkuvan tai reagoivan mihinkään. Miesten kaljapullot eivat tyhjentyneet, perhe istui hievahtamatta vältellen toisiinsa katsomista. Olin varma, etta kohtalon hetki oli käsillä.

Lopulta perhe kuitenkin nousi yksi kerrallaan ja poistui pöydästä. Ilmeisesti heidän tapansa viettää laatuaikaa on istua ravintolassa tuppisuina, tilaamatta mitään. Myos kaljapullojaan hautoviin miehiin tuli eloa, kun television saippuasarja vaihtui jalkapalloon. Innostus oli pääteltavissa siitä, että yksi heistä jopa tilasi uuden oluen – sanattomasti, osoittaen sormellaan ensin tarjoilijaa ja sitten pulloa.

Joka tapauksessa voinette kuvitella, kuinka vainoharhaiseksi tulen ajoittain. Olen valmistellut useita eri selviytymisstrategioita, mutta en löisi vetoa itseni puolesta zombimaailmanlopun koittaessa. Tässä viidakossa minä olen lauman heikoin lenkki ja ensimmainen saalis – olen pimeässäkin helppo maali. 

Onneksi välillä ihmiset osoittavat elonmerkkejä reagoimalla asioihin ja lieventävät pelkoani hetkellisesti. Esimerkiksi eilen, roikkuessani puoliksi ulkona täpötäyden bussin ovesta, herätin ohikulkijoissa hillitöntä riemua ja sain jopa aploodit. Parempi tuntea olonsa friikkisirkuksen päätähdeksi, kuin seuraavaksi ateriaksi.

Walks with the undead

Ever since I was little I have suffered from many irrational fears. I’m afraid of worms and vampires, as well as many other things, but one of my biggest phobias has to do with zombies. Every now and again I have nightmares where a slow, painful death by being devoured by zombies is inevitable.  

Kake seems to think that I am the way I am because of the hundreds of books that I read at a young, impressionable age. Now that I think about it, H.P. Lovecraft’s horror stories probably weren’t the smartest thing to read before going to bed. Whatever the reason for my hyperactive imagination, here it seems to go on overdrive.

Often I find myself thinking, that at any given second the crowd around me will turn into a herd of murderous undead beings. It is a very unsettling feeling, to say the least. 

I think this happens, because people here look and act like zombies. Not to say that they are walking around covered in blood, entrails hanging from their mouths, but there is something eerily similar between zombies and Tanzanites.

Both slouch around so that the swuuushhh – swuuusssh- swuuushh-sound of their feet dragging can be heard for miles. The sound made by a big group of people trying to get into public transport, like the ferry operating from mainland Dar to the Kigamboni peninsula, is plain creepy.  

Such big migrations also look creepy. You can see exact replicas in all Hollywood movies: herds of expressionless figures moving towards something as relentlessly as the tide. 

Though Tanzanites usually move slowly, wobbling around, they are capable of surprising sprints. Just like zombies when they smell fresh meat. The most incredible acrobatic stunts and lightning fast action can be seen when Tanzanites are racing each other to get a seat on the daladala. 

After securing a seat zombie-mode is activated again. In addition to everything said, this also means general behavior and the way of carrying oneself. Most of the time it is absolutely impossible to read any feelings from a Tanzanite’s expression – mainly because their faces have no expression what so ever.  They all sit/walk/stand/work with the same dead eyes and the same look of utter disinterest.

Last week I and Kake were having dinner at a restaurant. In addition to us there were three men, staring at the TV and a family, staring into the void. An expressionless waiter stood in the corner and two fans were circulating the same air. 

During an hour in that restaurant I didn’t see anyone in the room move a muscle or react to anything. The men were nursing their beer bottles, not taking a sip and the family sat there in silence, avoiding eye contact with each other. I was sure that the time for a zombie apocalypse was upon us. 

Eventually the family got up one by one and left the table. I suppose their way of spending quality time is to go to a restaurant, sit there quietly and not order a thing. The men as well showed signs of life once the African soap opera on TV ended and a football match came on. One of them even ordered another beer – naturally without actually talking to the waiter. Pointing a finger at him and then the empty bottle seemed to send the message loud and clear.  

Anyway, I’m sure you can imagine how paranoid I get at times. I have prepared numerous different survival strategies, but I wouldn’t really bet on myself in case of a zombie epidemic. In this jungle I’m the weakest link and easiest pray – even in the dark I’m an easy target.

Luckily people do act like humans now and again. Sometimes they react to things surprisingly strongly and lessen my fears for a moment. Yesterday, hanging out of the daladala’s door because it was so full, I seemed to be greatly entertaining to the people passing by. I even got cheers and applause. I’ll take feeling like the main attraction in a freak show over feeling like the next meal any day.

Vasara ja nauloja

Edellisessä postauksessa viittasin tansanialaiseen rakennuskulttuuriin, joka sanalla sanoen on ainutlaatuinen.  Sitten viimenäkemän kymmenkerroksisia taloja on noussut ympäriinsä kuin sieniä sateella ja uusia rakennetaan lakkaamatta. 

Voisi kyseenalaistaa  sen kuinka järkevää on rakentaa korkeita kerrostaloja maahan, jossa sähköihin voi luottaa suunnilleen saman verran kuin autokauppiaaseen. Itse en menisi hissiin vaikka maksettaisiin.  Joku niissä taloissa kuitenkin haluaa asua, sillä vasaroiden pauke on taukoamaton – kuten todettua, myös öisin. 

Työturvallisuusviranomaisilla saattaisi olla jotain sanottavaa siihen että raksaukot kiipeilevät kuudennen kerroksen liepeillä lahoilla puisilla rakennustelineillä. Ilman kypärää tai turvavaljaita. Pimeässä. 

Rakennuttajien onneksi viranomaisia ei loputtomasti kiinnosta kuinka pimeää työvoima on tai kuinka pimeässä töitä tehdään. Kunhan omat taskut pysyvät sopivasti voideltuina ei työolosuhteiden perään paljon kysellä.

Ei siis liene yllättävää, että muutama kuukausi sitten rikkaan intialaisen rakennuttama suuri kerrostalo romahti kesken rakentamisen aivan Darin keskustassa. Onneksi valmiina oli vasta kuutisen kerrosta ja romahdus tapahtui viikonloppuna, joten suuremmalta tragedialta vältyttiin – nyt kuolleita oli ”vain” joitakin kymmeniä. Kyseisen herrasmiehen muut rakennusprojektit keskeytettiin, ainakin toistaiseksi.

Suurin osa taloista kuitenkin pysyy pystyssä vuosikymmeniä, mikä rakennusprosessin kaikki vaiheet nähneelle on suorastaan Jumalan olemassaolosta ja hyvästä tahdosta.  En toki ole alan ammattilainen, vaikka isäni rakennusmestari onkin. Voi olla että olen täysin väärässä. Ehkä rautatangoista ja sementistä koostuvat tukirakenteet ovat juuri sitä, minkä varaan kerrostalot rakennetaan.

Jos ei muuta, on ainakin annettava tunnustusta paikallisille rakennusmiehille, joiden auringossa väreilevät lihakset ja loppumaton uurastus saattavat suomalaiset ammattiveljensä työmiehen hymyineen häpeään. 

Väitän että Rane Raksamies röllykkämahoineen ei kestäisi päivääkään paikallisten työaikoja tai etenkään -tapoja. Täällä kun kaikki rakennustarvikkeet sementtimyllystä lähtien nostetaan kerroksesta toiseen vanhalla kunnon käsihissillä. Jonka virkaa usein toimittaa sanko narun jatkeena.

Lupaan että yritän ottaa ja ladata tänne valokuvan, joka todennäköisesti kertoo tilanteesta enemmän kuin nämä tuhat sanaa. Nyt kuitenkin jätän teidät, ihanaiset lukijana, ilouutisen kera. Olen vihdoin matkalla julkisuuteen - minulla on elämäni ensimmäinen ihkaoikea vainooja! 

Kyseinen tyyppi sattui eräänä iltana kanssani samaan aikaan hotellimme kattoterassille. Kohteliaisuudesta vaihdoin hänen kanssaan muutaman sanan.  Tästä hän veti johtopäätöksen jos toisenkin ja kysyi Kakelta, haluaisinko minä olla hänen tyttöystävänsä. 

Tuon illan jälkeen en ole puhunut hänelle sanakaan eikä hän minulle. Sen sijaan hän on kertonut muille ystävillemme että rakastaa minua. 

Puhumattomuuteni hän ilmeisesti tulkitsee niin että tunteeni ovat liian voimakkaat ja ujostelen hänelle puhumista. Päättelen tämän siitä, että hän ilmaantuu hotellillemme joka ilta. Joskus hienovaraisesti tyhjyydestä ruumiillistuen ja joskus taas avoimesti, lähtien seuraamaan minua kun palaan töistä. Joka kerta kun nostan katseeni näen hänet istumassa hiljaa. Tuijottamassa.

Hieman tuppaa jännittämään mihin tämä kuuma, joskin yksipuolinen, romanssi vielä johtaakaan


Constructions and creeps

In my previous post I said something about Tanzanian construction culture. Let me elaborate on that. In one word, it truly is unique. Since the last time I’ve been here new multistory houses have been popping up like mushrooms and more are being constructed non-stop. 

One could question why they insist on building high-rises in a country where you can trust electricity about as much as a used car salesman. I wouldn’t get in an elevator in one of those buildings even if you paid me to. But it would seem there are people interested in possibly spending hours on end stuck in an elevator, since the banging of hammers is constant – as said, even during the night.   

The authorities might have something to say about the fact that workers are climbing on rotten, wooden construction scaffolds on the sixth floor. Without a safety harness or a helmet. In the dark. 

Fortunately for the contractors, the officials can’t be all that bothered with how professional the workers are or how dark they work in. As long as they get a little something in between they no longer feel an urge to ask questions regarding work safety.

So it probably didn’t come as a surprise to anyone when a few months back a high-rise under construction collapsed in the city center of Dar. The constructor was a rich Indian, whose further developments have been halted for the time being. Luckily the building was built only until the fifth floor or so and it collapsed during the weekend, so a bigger tragedy was avoided – “only” a few dozen died. 

Surprisingly, most of the houses do stay upright for decades. For someone that has seen all the different phases of construction, this is as good as proof of the existence of a God – and a benevolent one at that. I’m not claiming to be an engineer (despite the fact that my father is a building contractor), so maybe I am mistaken and iron bars and concrete are what the supporting structures are made of. 

In any case, you have to give credit to the workers who, muscles glistening in the sun, totally put their Finnish counterparts to shame. There is no way a regular Finnish construction worker who can barely see his toes behind his belly could endure the working hours here or survive a day using local methods – all the materials and equipment are brought up using a hand-operated lift. Sometimes a bucket at the end of a rope.

I promise I’ll try to upload a photo that will surely explain the situation better than all these words. For now, however, will leave you with some great news. I am finally on my way to stardom. How do I know this? Well, I finally have my first very own stalker. Which, as you know, is a sure sign of being famous. 

One night the man in question happened to be up on the rooftop of our hotel. Being the polite Finn that you all know and love, I exchanged a few words with him. This he took to mean that I want to be his girlfriend.

After that night I haven’t spoken a word to him, nor he to me. Instead he has told my friends he loves me and told Kake to ask me if I would be with him. 

I guess he interprets my silent treatment as my feelings being too strong to have the courage to speak to him and that silently I am madly in love with him. This I have gathered from the fact that he still comes to the hotel every night. Sometimes discreetly, just appearing out of thin air, sometimes a bit more openly, following me there when I walk the last bit coming home from work. Every time I look up, there he is. Sitting silently. Staring at me. 

I am a bit wary of where this hot, if a bit one-sided, romance will lead.

Afrikan auringon alla ei muutu mikään, paitsi kaikki

Perillä ollaan. Lievistä viisumipaniikeista huolimatta matka sujui lopulta oikein rattoisasti ilmaista viiniä lipittäen. Kehoni tuntuu siirtyneen afrikkamoodiin tällä kertaa petollisen hyvin.  En ole (vielä) kertaakaan herännyt moskiittojen ininään tai viereisen moskeijan aamuöisiin rukouskutsuihin eikä ihonikaan ole (vielä) ottanut itseensä. 

Ainoa lievästi häiritsevä tekijä on huoneeni katossa pelkällä pyhällä hengellä roikkuva tuuletin. Joka ilta ennen nukahtamista tuijotan sitä ja toivon todella kovasti, että seuraavana aamuna herään kaikki raajat tallella. 

Huoneessani on myös ilmastointi, mutta niin absurdia kuin se onkin, kyseinen vekotin on todennäköisesti ainoa kunnolla toimiva elektroninen laite koko mantereella. Se jäähdyttää huoneen nanosekunnissa pakkasen puolelle, joten hypotermian välttämiseksi joudun tyytymään tuulettimeen.

Kakella ei sen sijaan ole öisin mennyt ihan yhtä hyvin. Moskiittojen lisäksi viime yötä sulostutti kuulemma humalaisen paikallisen lauluesitys (sama kappale uudestaan ja uudestaan) ja viereisen rakennystyömaan meteli. Sillä luonnollisesti on loogista rakentaa suurkerrostaloa keskellä yötä. 

Kerron lisää rakentamisesta myöhemmin, mutta nyt haluan jakaa kanssanne tarinan siitä kuinka häpäisin itseni ensimmäistä, mutta en varmasti viimeistä, kertaa tällä reissulla.

Eilisaamuna lähdin tekemään ensimmäisen kerran matkaa tutkimukseni pääkallopaikalle. Matkaa on sen verran, etten viitsi kävellä. Tuumin hetken pyörän hankkimista, mutta päätin että tuulettimen lisäksi en halua silpoutua myöskään liikennekaaoksessa. Näin ollen pääsen taas matkustamaan lempiajoneuvoillani, daladala-busseilla, joissa tilaa on aina. 

Noh, odottelin siinä sitten bussia perinteisen 40 minuuttia, jonka aikana avioliittotarjoukset jäivät normaalia vähemmälle (vain yksi!). Lopulta oikea bussi saapui ja kiipesin kyytiin. Aiemmin perusmatka on maksanut 300 shillinkiä, ja koska mikään ei ikinä muutu, oletin asian olevan näin edelleen.

Pysäkkini lähestyessä annoin nohevana lipunmyyjälle 400 kuvitellen saavani satasen takaisin. Näin ei käynyt, vaan vaatiessani vaihtorahaa sain vastineeksi hiljaisen tuijoutuksen ja viittauksen poistua kyydistä. 

Koin joutuneeni oikeusmurhan uhriksi koska olen valkoinen ja päätin, että kotimatkalla en anna uudestaan huijata itseäni, joten tarjosin lipunmyyjälle tasan 300 shillinkiä. Tämä johti seuraavaan keskusteluun:

Lipunmyyjä: ”Anna sata shillinkiä lisää”

Minä: ”Kuules rasisti, tiedän että matka maksaa 300”

Lipunmyyjä: ”Anna satanen tai et pääse ulos”

Sanojensa vakuudeksi hän seisoi tieni tukkeena vielä kun saavuimme pysäkilleni. Bussilastillinen paikallisia seurasi vierestä kun minä punaisena sekä kuumuudesta että nöyryytyksestä vihdoin annoin periksi ja luovutin tuolle kiskurille vaaditun lisämaksun. 

Hotellilla selitin raivosta puhkuen kokemaani vääryyttä, kunnes ystäväni armollisesti kertoi, että daladalamatkojen hinta oli noussut tuon kyseisen sata shillinkiä. Eli viisi senttiä. Ylpeydellä on hintansa.

Under the African sun nothing ever changes. Except everything.

We made it. Despite a mild visa panic the journey went quite well enjoying the complementary wine. This time my body seems to have adapted to Africa alarmingly well. I haven’t (yet) woken up even once to the prayer calls from the mosque next door or to the sounds of bloodthirsty mosquitoes and I’m yet to suffer any real sunburns. 

The only thing causing a little disturbance is the fan in my room, which seems to be hanging from the ceiling only on willpower. Every night I stare at it before falling asleep and hoping that I’ll wake up with all my limbs attached. 

I do have AC as well, but as absurd as it is, it is probably the only piece of technology of any kind on this continent that actually works. Too well. When switched on the temperature in the room drops below zero in a nanosecond. So to avoid hypothermia I am forced to use the fan. 

Kake’s ride so far has been a bit bumpier. In addition to the mosquitoes, last night she enjoyed wonderful serenades performed by a drunken local behind her window as well as the uplifting sounds coming from the construction site next door. Naturally it only makes sense to build a multistory house in the middle of the night. 

I will tell you more about Tanzanian constructions later on, but for now I want to share a little story of how I made a fool out of myself for the first, but definitely not last, time on this trip. 

Yesterday morning I had to figure out my way to the office where I’ll be conducting my research. It’s not very far, but far enough that I don’t want to walk. I thought about buying a bike for a while, but figured that taking my chances on getting mutilated by the fan is enough, I probably wouldn’t survive the chaos that is called traffic here. So this leads to the conclusion that once again I get to use my favorite mode of transport – the daladala buses that always have room for one more no matter how full they are. 

So I waited for a bus for about 40 minutes, during which I only got one marriage proposal. A little disappointing, really. Finally the right bus arrived and I climbed on. Previously a basic fare in a daladala has been 300 Tanzanian shillings, so assumed this to still be the case. 

As my stop approached I gave the conductor 400 shillings waiting to get some change. I didn’t. All I got in return was a blank stare and a hand gesture suggesting I should get out and fast. 

I felt I had fallen victim to a hate crime for being white. I decided I wouldn’t let them cheat me out of another 100 shillings on the way home, so on the daladala I offered the conductor exactly 300 shillings. This led to the following conversation:

Conductor: “Give me 100 shillings more”

Me: ”Look here racist, I know the real price. It’s 300 shillings”

Conductor: ”Give me 100 shillings or you won’t get out”

To prove his point he was standing in my way even as we pulled to the stop I was supposed to get out on. A bus full of Tanzanians watched with interest as I turned red with both the heat and the embarrassment and eventually gave in and paid the extra 100 shillings. 

At the hotel I told the story to my local friends, fuming with justified anger, until they kindly informed me that the prices had gone up. By 100 shillings. Which amounts to about 5 cents.