Kävelee zombien kanssa

Pienestä pitäen olen kärsinyt erilaisista järjettömistä peloista. Niihin lukeutuvat niin madot kuin vampyyritkin, mutta yksi pahimmista fobioistani ovat zombit. Näen vähän väliä painajaisia, joissa piinallinen ja hidas kuolema zombien hampaissa on väistämätön. 

Kaken mielestä tämä johtuu niistä sadoista kirjoista, joita luin pienenä. Näin jälkikäteen ajateltuna H.P. Lovecraftin kauhukertomukset eivät välttämättä olleetkaan sitä kaikista parasta luettavaa ennen nukkuumaanmenoa. Oli vilkkaan mielikuvitukseni taustalla mikä tahansa, täällä se tuntuu välillä käyvä huolestuttavasti ylikierroksilla.

Täällä huomaan usein miettiväni, etta millä sekunnilla hyvänsä väkijoukko ympärilläni muuttuu laumaksi murhanhimoisia epäkuolleita. Tunne on vähintäänkin kuumottava. 

Tämä zombiassosiaatio johtunee siitä, että ihmiset täällä näyttävät zombeilta ja käyttäytyvät niiden lailla. En tietenkään tarkoita, että porukka kulkee ympäriinsä verentahrimina, suolenpätkia suusta roikkuen, mutta jotakin hyvin samankaltaista tansaniiteissa ja zombeissa on.

Molemmat kulkevat hitaasti laahustaen niin, että maata laahavien sandaalien -swuuushhh – swuuusssh- swuuushh-ääni kaikuu kilometrien päähän. Esimerkiksi ääni, joka syntyy kun suuri ihmisjoukko siirtyyy erilaisiin liikennevälineisiin, vaikkapa Kigamboni-niemelle liikennoivään lauttaan, on selkapiitäriipivän karmaiseva. 

Kyseiset suuret vaellukset myos näyttävät karmaisevilta. Niitä voi nähdä jokaisessa Hollywoodin zombielokuvassa - valtava lauma ilmeettomiä hahmoja liikkumassa puhumatta eteenpäin peräänantamattomasti kuin vuorovesi. 

Vaikka tansaniitit yleensa liikkuvat hitaasti vaappuen, he pystyvät kuitenkin yllättäviin vauhdinpyrähdyksiin. Aivan kuten zombit haistaessaan tuoretta ihmislihaa. Mitä uskomattomimpia akrobaattisia taidonnäytteitä ja salamannopeaa toimintaa voi nähdä esimerkiksi silloin, kun väkijoukko kilpailee siitä, kuka ehtii ensimmäisenä daladalaan ja saa istumapaikan. 

Istumapaikan varmistuttua kytketään zombimoodi jälleen päälle. Tämä tarkoittaa kaiken edellämainitun lisäksi yleistä habitusta ja tapaa olla – suurimman osan aikaa tansaniitin kasvoilta on mahdotonta lukea mitään tunnetiloja. Jokainen istuu/kävelee/seisoo/tyoskentelee kuollein silmin, ilmenkään värahtämättä. 

Viime viikolla istuimme Kaken kanssa illastamassa eräässä ravintolassa, jossa lisäksemme istui kolme miestä tuijottamassa televisioruutua ja perhe pöydän ympärillä tuijottamassa tyhjyyteen. Huoneen katossa hurisi hiljaa muutama tuuletin, kierrättäen samaa ilmaa uudelleen ja uudelleen. Nurkassa seisoi ilmeetön tarjoilija. 

Tuon tunnin aikana, jonka ravintolassa vietimme, en nähnyt yhdenkään huoneessa olijan liikkuvan tai reagoivan mihinkään. Miesten kaljapullot eivat tyhjentyneet, perhe istui hievahtamatta vältellen toisiinsa katsomista. Olin varma, etta kohtalon hetki oli käsillä.

Lopulta perhe kuitenkin nousi yksi kerrallaan ja poistui pöydästä. Ilmeisesti heidän tapansa viettää laatuaikaa on istua ravintolassa tuppisuina, tilaamatta mitään. Myos kaljapullojaan hautoviin miehiin tuli eloa, kun television saippuasarja vaihtui jalkapalloon. Innostus oli pääteltavissa siitä, että yksi heistä jopa tilasi uuden oluen – sanattomasti, osoittaen sormellaan ensin tarjoilijaa ja sitten pulloa.

Joka tapauksessa voinette kuvitella, kuinka vainoharhaiseksi tulen ajoittain. Olen valmistellut useita eri selviytymisstrategioita, mutta en löisi vetoa itseni puolesta zombimaailmanlopun koittaessa. Tässä viidakossa minä olen lauman heikoin lenkki ja ensimmainen saalis – olen pimeässäkin helppo maali. 

Onneksi välillä ihmiset osoittavat elonmerkkejä reagoimalla asioihin ja lieventävät pelkoani hetkellisesti. Esimerkiksi eilen, roikkuessani puoliksi ulkona täpötäyden bussin ovesta, herätin ohikulkijoissa hillitöntä riemua ja sain jopa aploodit. Parempi tuntea olonsa friikkisirkuksen päätähdeksi, kuin seuraavaksi ateriaksi.

Walks with the undead

Ever since I was little I have suffered from many irrational fears. I’m afraid of worms and vampires, as well as many other things, but one of my biggest phobias has to do with zombies. Every now and again I have nightmares where a slow, painful death by being devoured by zombies is inevitable.  

Kake seems to think that I am the way I am because of the hundreds of books that I read at a young, impressionable age. Now that I think about it, H.P. Lovecraft’s horror stories probably weren’t the smartest thing to read before going to bed. Whatever the reason for my hyperactive imagination, here it seems to go on overdrive.

Often I find myself thinking, that at any given second the crowd around me will turn into a herd of murderous undead beings. It is a very unsettling feeling, to say the least. 

I think this happens, because people here look and act like zombies. Not to say that they are walking around covered in blood, entrails hanging from their mouths, but there is something eerily similar between zombies and Tanzanites.

Both slouch around so that the swuuushhh – swuuusssh- swuuushh-sound of their feet dragging can be heard for miles. The sound made by a big group of people trying to get into public transport, like the ferry operating from mainland Dar to the Kigamboni peninsula, is plain creepy.  

Such big migrations also look creepy. You can see exact replicas in all Hollywood movies: herds of expressionless figures moving towards something as relentlessly as the tide. 

Though Tanzanites usually move slowly, wobbling around, they are capable of surprising sprints. Just like zombies when they smell fresh meat. The most incredible acrobatic stunts and lightning fast action can be seen when Tanzanites are racing each other to get a seat on the daladala. 

After securing a seat zombie-mode is activated again. In addition to everything said, this also means general behavior and the way of carrying oneself. Most of the time it is absolutely impossible to read any feelings from a Tanzanite’s expression – mainly because their faces have no expression what so ever.  They all sit/walk/stand/work with the same dead eyes and the same look of utter disinterest.

Last week I and Kake were having dinner at a restaurant. In addition to us there were three men, staring at the TV and a family, staring into the void. An expressionless waiter stood in the corner and two fans were circulating the same air. 

During an hour in that restaurant I didn’t see anyone in the room move a muscle or react to anything. The men were nursing their beer bottles, not taking a sip and the family sat there in silence, avoiding eye contact with each other. I was sure that the time for a zombie apocalypse was upon us. 

Eventually the family got up one by one and left the table. I suppose their way of spending quality time is to go to a restaurant, sit there quietly and not order a thing. The men as well showed signs of life once the African soap opera on TV ended and a football match came on. One of them even ordered another beer – naturally without actually talking to the waiter. Pointing a finger at him and then the empty bottle seemed to send the message loud and clear.  

Anyway, I’m sure you can imagine how paranoid I get at times. I have prepared numerous different survival strategies, but I wouldn’t really bet on myself in case of a zombie epidemic. In this jungle I’m the weakest link and easiest pray – even in the dark I’m an easy target.

Luckily people do act like humans now and again. Sometimes they react to things surprisingly strongly and lessen my fears for a moment. Yesterday, hanging out of the daladala’s door because it was so full, I seemed to be greatly entertaining to the people passing by. I even got cheers and applause. I’ll take feeling like the main attraction in a freak show over feeling like the next meal any day.