Rajanylityksiä

Jepulista joo, Malawilta palauduttu. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia matka Iringasta Malawille ja takaisin Dariin sujui suhteellisen ongelmitta. Suurena apuna tässä oli Iringasta mukaamme lähtenyt paikallinen ystäväni Herra A, jonka avulla luovimme kuin kalat vedessä sekä Tansanian puolella että Malawilla. Tai ainakin sulavammin kuin Kaken kanssa kahden olisimme tehneet. Tajusimme tämän siinä vaiheessa kun saavuimme rajalla sijaitsevaan Kyelan kaupunkiin. Pilkkopimeällä. Ilman Herra A:ta olisimme todennäköisesti päätyneet aivan jonnekin muualle kuin siihen pikku hotelliin, jossa yömme vietimme.

Aamun koittaessa suunnistimme kohti Malawia ja yksinkertaisesti kävelimme rajan yli. Rajalta otimme riistohintaisen taksin Karongan kaupunkiin, jossa vietimme seuraavat 48 tuntia, ja tuon matkan aikana ystäväni Herra A kiteytti tuntemuksemme kiskurihinnasta loisteliaasti kysymällä taksikuskilta: ”Why are you asking for so much? Is it because we are white?”. Mainitsinko jo, että sukututkimusta tehtäessä Herra A:n esi-isistä löytyy todennäköisemmin marsilainen kuin valkonaama? Herra A oli itse autuaan tietämätön lausumansa ristiriitaisuudesta, mutta kysymystä seurannut hämmennys taksikuskin kasvoilla oli ehdottomasti matkan hinnan väärti.  

Hypättyämme taksin kyydistä (liian aikaisin) kävelimme suuntaan, jossa kuvittelimme Malawi-järven sijaitsevan, tarkoituksena asettautua hotelliin järven rannalle. Noin puolen tunnin tallustamisen ja Kaken ”ollaanko edes varmoja että mennään oikeaan suuntaan”-kommentin jälkeen päätimme kysyä apua ja kappas, saimme tietää suunnistaneemme länteen kun piti mennä itään. Tämä ei sinänsä tullut minulle yllätyksenä, olenhan näet elämäni aikana onnistumaan eksymään muun muassa Tampereen juna-asemalla.

Välttyäksemme loputtomalta hortoilulta päätimme ottaa avuksi polkypyörätaksit, jotka kaikista Kaken esille tuomista orjatyövoimaan liittyvistä assosiaatioista huolimatta olivat ehkä elämäni hauskin tapa matkustaa. Olen sitä mieltä, että jos joku haluaa elantonsa tehdä polkemalla hiki hatussa vaihteetonta pyörää, kun minä rinkkoineni istun tarakalla ja nautin maisemista, niin pois se minusta että yrittäisin häntä estää. Päinvastoin, kunnioitusta yritteliäisyydestä ja ympäristöystävällisyydestä!Tässä voisi jopa potentiaalisesti piillä ratkaisu Suomi-neitoamme vaivaaviin pitkäaikaistyöttömyyteen, ympäristöongelmiin, alkoholismiin ja liikalihavuuteen.

Jätän kyseisen idean hiomisen kuitenkin tuonnemmaksi, ja esitän sen sijaan tekemieni observointien perusteella muodostettuja päätelmiä Tansanian ja Malawin välisistä eroista ja yhteneväisyyksistä:

• Tansaniassa kuumaa – Malawilla kuumaa
• Tansaniassa palaa – Malawilla palaa pahemmin 
• Maiden kielet eroavat toisistaan kaikilla mahdollisilla tavoilla, paitsi:
• Tansaniassa olet ”mzungu”  ja Malawilla olet ”mzungu” (ja molemmissa muistetaan se sinulle kertoa)
• Tansanialaiset ovat mustia – malawilaiset mustempia
• Tansaniassa on jumalattomasti autoja – Malawilla on miljoonia ja miljoonia polkupyöriä (maata vaivaa akuutti bensiinipula)
• Tansaniassa taksi tarkoittaa moottoriajoneuvoa – Malawilla ketä tahansa polkupyörällä ohi ajavaa
• Tansania on halpa – Malawi kallis
• Tansaniassa syödään ugalia – Malawilla nsimaa (samaa maissijauhoista tehtyä mössöä)
• Jos tilaamasi ruoka on loppu ravintolassa, Tansaniassa sinulta saatetaan jopa kysyä mitä haluaisit tilalle – Malawilla sinulle tuodaan sitä mitä on (tässä tapauksessa maksaa)
• Tansaniassa jokainen katukauppias myy juomavettä – Malawilla puhdasta vettä ei saa edes turistihotelleista (”ei meillä ole sitä, juokaa hanavettä”)
• Kaljaa saa molemmista
• Tansaniassa kansallisjuoma on ginin makuinen Konyagi (38%) – Malawilla vastaava on kardemummainen Tyson (42%) (molemmat maittavia)
• Malawi- järvi on mielettömän kaunis molemmin puolin rajaa, mutta:
• Tansanian puolella voit uida järvessä – Malawin puolella et (tai siis voit jos uskallat, sillä vedessä elää kuvottavia alkueliöitä, jotka menevät ihon pintanaarmujen läpi elimistöön). Toisin sanoen:
• Tansaniassa voit viettää nautinnollisen rantapäivän vilvoitellen välillä järvessä – Malawilla voit viettää rantapäivän tuijottaen kaipaavasti järven viilentäviä vesimassoja.

Näiden huomioiden tekemiseen kulutin siis tehokkaasti pari päivää. Sosioekonomisen tutkimukseni jälkeen hyppäsimme taas ylikalliseen taksiin ja ^­­­hurautimme rajalle. Viisumihakemuksessani ilmoitin että haluaisin kolmekymmentä lisäpäivää. Passia takaisin ojentaessa virkailija totesi muikeasti viiksiensä takaa hymyillen että ”pyysit vain kolmeakymmentä, mutta me annoimme sinulle yhdeksänkymmentä päivää”. Teki mieli todeta että: ”kiitti, kaveri, te annatte kolmen kuukauden viisumin jokaiselle turistille automaattisesti” mutta sen sijaan hymyilin herralle takaisin ja kiitin kohteliaasti erikoiskohtelusta.

Tämän jälkeen kaikki sujui kuin vettä vain ja bussimatka takaisin Dariin oli ehkä miellyttävin tässä maassa kokemani. Vaikka kestoltaan nelisentoista tuntia ja kuski ajoi yhtä kovaa kuin kaikki muutkin virkaveljensä, oli bussi kuitenkin suhteellisen uusi, puskapissitaukoja pidettiin ruhtinaalliset kolme (plus kymmenen minuutin ruokatauko) ja meille jopa tarjoiltiin glukoosikeksejä ja limua ja viihdykkeenä 70-luvulla kuvattu Jeesus-elokuva, joka oli dubattu Kiswahiliksi (kuten Kake minua valaisi ihmeteltyäni ääneen, että mitenkähän ovat onnistuneet löytämään noin monta swahilia puhuvaa valkoihoista tuohon aikaan).

Rentouttavahkon loman jälkimainingeissa aloittelen taas arkielämää. Yritän hitaasti mutta varmasti palata takaisin töihin, mitä kuitenkin vaikeuttaa se, että sadekausi on vihdoin saapunut. Vielä eivät kyseessä ole trooppiset myrskyt, jotka joulukuussa saivat koko kaupungin tulvimaan (niitä odotellessa, onneksi osaan uida!),mutta täällä vähäinenkin vesisade hankaloittaa elämää muun muassa siksi, että bussit eivät kulje. Mikä turvallisuussyistä on positiivinen asia, mutta tekee fyysisestä työpaikalle siirtymisestä mahdotonta. Ihailen täällä erityisen paljon sitä, kuinka kokonainen miljoonakaupunki pysähtyy sijoilleen ensimmäisten sadepisaroiden langetessa. Yritähän Suomessa selittää pomollesi että ”en tullut töihin kun satoi vettä”. 

Nyt jätän teidät kuitenkin herran haltuun, sillä huoneeni oveen koputtaa meillä hanttihommia tekevä, pysyvästi pienessä hiprakassa oleva noin (hän ei tiedä tarkalleen milloin on syntynyt) 78-vuotias luku- ja kirjoitustaidoton pappa, joka todennäköisesti haluaa rahaa voidakseen ostaa saippuaa ja salassa muutaman tupakan. Hänen nimensä on Juku, ja koska sydämessäni on erityinen paikka vanhoille papoille, minua ei haittaa että hän kertoo ylpeänä kylillä kuinka ”meillä asuu valkoinen nainen”. Ensi kerralla lupaan kertoa lisää Jukusta, hänen edesottamuksistaan, palvelijakulttuurista yleisesti ja siitä, kuinka kiusallista aluksi oli että joku toinen pesee alusvaatteeni. Käsin.

PS: Busseista ja kulttuurieroista vielä, olenko muistanut kertoa teille, että muutama viikko takaperin Kake istui omissa aatoksissaan bussissa, joka yhtäkkiä syttyi palamaan? Kanssamatkustajan jalkojen alla sijainnut akku päätti sanoa itsensä irti ja leimahti liekkeihin. Sen sijaan että kuljettaja ja jokaisen bussin vakiokalustoon kuuluva lipunmyyjä olisivat pyytäneet matkustajia evakuoitumaan, he jopa estivät Kakea poistumasta bussista.

Kanssamatkustajat kehottivat häntä istumaan paikallaan sillä aikaa kun ongelma korjataan. Lienee sanomatta selvää, että Kaken mielestä ilmiliekeissä roihuava akku minibussin sisällä aiheuttaa vaaratilanteen, josta jokainen tasapainoinen ihminen pyrkii poistumaan mahdollisimman nopeasti. Muiden mielestä ei. Täällä moista tuppaa autojen yleisestä kunnosta johtuen tapahtumaan harva se päivä.

Kaken kuumeisesti pohtiessa survoutuako ulos sivuikkunasta keskelle vilkkaasti liikennöityä tietä vai uhmatako liekkejä oven vieressä, bussin kuljettaja oman elämänsä sankarina päätti hoitaa tilanteen tukahduttamalla liekit kankaanpalalla. Tämän jälkeen hän nohevasti pieksi akkua hetkisen, mikä ilmeisesti oli toimiva ratkaisu, sillä bussi starttasi ongelmitta ja jatkoi matkaansa päätepysäkille ilman uusia spontaaneja tulipaloja tai muita kommervenkkejä. Unohtakaamme siis poliisit, palokunta ja pelastushenkilöstö! Ei ole tarvetta edes käsisammuttimelle! Vaaratilanne kuin vaaratilanne, tarvitaan vain yksi noheva afrikkalainen ja raakaa voimaa!

Kohti Suurta Tuntematonta

Pyydän jo etukäteen anteeksi seuraavan blogikirjoituksen ajallista epäloogisuutta. Syynä tähän on yksinkertaisesti se, että kirjoitan tämän blogikirjoituksen kotona Darissa tänään (torstai-iltana 5. huhtikuuta Herramme vuonna 2012) mutta lataan,tai yritän ladata, sen interwebiin vasta lauantaina Iringassa, sillä yllättäen paikalliset operaattorit ovat estäneet pääsyni sähköiseen maailmaan.

Painotan sanaa ”yritän”, sillä täällä nettikahviloissa tietokoneet ovat lähinnä jäänteitä 80-luvulta (kuten allekirjoittanut) ja sen takia vajavaisia (kuten allekirjoittanut), joten nähtäväksi jää löydänkö koneen, jossa on USB-portti. ”Yritän” pätee myös siksi, että koskaan ei voi tietää pääsemmekö Iringaan asti. Voi siis olla että tätä mieletöntä ajatuksieni ilotulitusta ei ikinä lue kukaan vaan se jää ikuisiksi ajoiksi uuden vaaleanpunaisen lääkefirman promomuistitikkuni uumeniin (kiitos Kaken iskä!). En halua masentaa teitä jatkamalla tuota ajatuspolkua sen pidemmälle, joten siirrytäänpä sitten itse asiaan.

Nyt on siis vihdoin koittanut aika Suuren Seikkailun, josta jo aikaisemmin mainitsin. Huomisaamuna minä ja Kake aloitamme matkan kohti Malawia. Mietitte varmaan miksi poistumme maasta kesken kaiken ja toivon että voisin vastata sen johtuvan pelkästä seikkailunhalusta. Karu tosiasia on kuitenkin että viisumini umpeutuu 11. päivä kuluvaa kuuta. Näin ollen, välttyäkseni karkoitukselta, minun täytyy poistua maasta ennen tuota päivämäärää ja – jälleen kerran - yrittää uusia viisumini palatessani Tansanian puolelle. 

Lähdemme Kaken kanssa matkaan löytöretkeilijöiden mentaliteetilla. Lähinnä siksi että meillä ei ole tulevasta matkasta käytännössä mitään muuta varmaa tietoa kuin se, että huomenna matkustamme bussilla 8-15 tuntia eeppisen matkamme ensimmäiseen etappiin Iringaan, Tansanian keskiosaan. Sieltä meidän on viikonlopun tarkoitus jatkaa matkaa kohti Malawin ja Tansanian välistä rajaa. 

Matkallamme on tasapuoliset mahdollisuudet onnistua hyvin, huonosti tai hyvin huonosti. Optimisti minussa uskoo ensimmäiseen ja toivoo sitä, mutta lupaan olla tyytyväinen jos pääsemme viikon kuluttua takaisin rajan yli ilman että meitä on ryöstetty, kidnapattu tai että joudumme lahjomaan rajaviranomaisia ylettömästi. Vaikka moraalini harvinaisen korkeaa laatua onkin, höllään mieluummin hieman kukkaronnyörejäni kuin jään jumiin rajalle (vaikka molempien maiden rajavartijat varmasti herrasmiehiä ovatkin) . 

Onneksi voin kuitenkin aina luottaa siihen, että jos joudumme ongelmiin Malawia asuttavien heimojen kanssa, arvoisa ex-presidenttiehdokkaamme Pekka Haavisto saapuu hätiin liput liehuen. Tiedän tämän siksi, että viime kesänä Vihreiden puoluekokouksessa Kuopion kuumimmassa menomestassa (jätettäköön nimi mainitsematta) puolueen jäsentä valaisi minua siitä, kuinka Pekka on henkilökohtaisesti ollut osallisena monien kidnappaustilanteiden laukaisemisessa.

Muutaman oluen nauttineet viheröt kertoivat silmät loistaen, että Pekalla on nääs on suhteita heimopäälliköihin ja useiden puhelinnumerot pikavalinnassa. Muutamaan otteeseen YK:n ja muiden tahojen olleessa liian kiireisiä Pekka on ottanut puhelimen kouraan ja rimpauttanut kamuilleen viidakossa ja tadaa! luksusjahdeissa Somalian rannikkoa purjehtineet ja kaapatuiksi tulleet länkkärit ovat pelastuneet. Väitän, että jos Pekka handlaa somaliheimopäälliköt, niin luulisi parin malawilaisen vastineen olevan hänelle pala kakkua. Jos meistä ei siis kuulu viikkoon niin olkaa ystävälliset ja soittakaa Peksille. Me ollaan jossain päiväntasaajan tienoolla.