Meduusan isku

Hola amigos! Huhupuheiden mukaan siellä kotona on helvetin kylmä. Jos yhtään lohduttaa niin täällä on aivan helvetin kuuma. Päivän miellyttävimmät hetket ovat siinä kuuden ja seitsemän välillä aamulla ja kahdeksan jälkeen illalla. Kaikkina muina aikoina tekisi mieli tunkea itsensä pakastimeen. Naapuribaarissa on pakastin, jonka kokoa olen tässä mittaillut sillä silmällä että mahtuisinkohan siihen. 

Mutta siis, täällä on kirjaimellisesti niin kuuma, että pelkkä hengittäminen aiheuttaa järjetöntä hikoilua. Tästä johtuen on pakko juoda koko ajan. Mikä puolestaan tarkoittaa sitä, että luonto kutsuu noin puolen tunnin välein. Tämä taas saattaa aiheuttaa käytännön ongelmia, sillä julkisten vessojen löytämisen todennäköisyys on käytännössä olematon. Lisäksi paikallisilla naisilla ei ole tapana lukita vessojen ovia, jos sellainen sattuu olemaan, joten olen useammin kuin kerran kävellyt sisään niin sanotusti kesken toimituksen. Se, jos mikä, on kiusallista. Sekä minulle että kyseessä olevalle paikalliselle.

Yritän siis rajoittaa nauttimani veden määrää, joten kuljeskelen ympäriinsä lievästä nestehukasta kärsien, mikä taasen on käytännössä sama kuin se että olisi jatkuvasti pienessä hiprakassa. Sinänsä se ei siis ole huono asia. Olen kuitenkin varma että jossain vaiheessa kehoni sopeutuu ja kehittää kyvyn varastoida vettä kuten kamelit. Ehkä kasvatan jopa kyttyrän. Uhraus, jonka olen valmis tekemään, jos se helpottaa elämääni tässä leivinuunissa. 

Kuumuudesta johtuen olen joutunut hieman muuttamaan arkirutiinejani ja herään tätä nykyä väkisin jo kuuden aikaan, jotta voin nauttia edes hetken suhteellisesta viileydestä.Kuten ehkä jo mainitsin, asun aivan Intian valtameren rannalla,joten olen myös alkanut harrastaa aamu-uinteja. Tosin sana ”uiminen” ei ehkä ole täysin paikkaansapitävä, sillä merenkäynti tällä nimenomaisella rannalla on melko kovaa, joten ”räpiköiminen” ja ”pinnalla pysymisen yrittäminen” ovat ehkä lähempänä totuutta. En ole koskaan oppinut kellumaan, joten uskon olevani melko koominen näky taistellessani aaltoja vastaan. Ajattelin jonain aamuna pyytää jotakuta paikallisesta yleisöstäni, joka koostuu lähinnä kickboxingreenaajista, ottamaan videomateriaalia pulikoinnistani ja postaan sen tänne jotta pääsette nauttimaan tilannekomiikasta.

Nyt sadekauden lähestyessä joudun kuitenkin miettimään uuden urheilumuodon, sillä meduusat tykkäävät saapua yhtäaikaa sateiden kanssa. Näin tänä aamuna yhden sellaisen rantautuneena enkä todellakaan halua tehdä lähempää tuttavuutta niiden limalölleröiden kanssa. 

Melko lyhyestä virsi kaunis, nyt lähden valmistautumaan henkisesti daladalamatkaan kohti keskustaa. Matkaa kotoani sinne on kokonaista 22 kilometriä, jonka taittamiseen menee mitä tahansa tunnista kolmeen, riippuen monista muuttujista aina kuskin kaasujalan raskaudesta onnettomuuksien määrään. Toivon matkan tänään olevan mahdollisimman mutkaton, sillä meillä on Kaken kanssa treffit muutaman tunnin päästä ja hän on vielä epäafrikkalaisessa aikakäsityksessä, eli aina ajoissa. 

Back in business

Arvatkaas kaverit mihin heräsin tänä aamuna? Siihen kun joku alakerrassa soitti intohimoisesti afrikkalaisia rumpuja, joiden tahtiin noin satapäinen lapsilauma leikki jotain, joka koostui lähinnä juoksemisesta ja kirkumisesta. Jos ette vielä tätä tienneet, en kuulu lasten suurimpiin ystäviin enkä myöskään erityisemmin tykkää aamuista.

Oloni teki kaikinpuolin mukavemmaksi myös se, että löysin korvastani kuolleen torakan. Todennäköisesti aivoissani pesii siis nyt kokonainen kolonisaatio noita evoluution vikatikkejä. Kävellessäni alakertaan aamupalalle yksi kirkuvista lapsista pakotti minut laittamaan itselleen kengät jalkaan ja ollessani polvistuneena hänen eteensä päätti tehdä kovakouraisesti lähempää tuttavuutta hiuspehkoni kanssa.

Kyseinen herätys vakuutti minut  jälleen kerran siitä, että olen Onnettaren vihalistalla. Kyseistä vaikutelmaa syventää entisestään myös se, että toissapäivänä noin tunti sen jälkeen kun olin coolisti postannut feisbuukkiin kuinka onnellinen olen, kävelin Dar es Salaamin katua pitkin ja tipuin suoraan likakaivoon. Luonnollisesti häppeninki tapahtui keskellä yhtä Darin vilkkaimmin liikennöidyistä kaduista, joten ruuhkassa istuvat ihmiset saivat koko rahan edestä viihdykettä.

Mutta kuten voitte siis päätellä siitä että tätä blogia nyt päivittelen, selvisin elävänä Afrikan mantereelle asti. Toki matkassa oli mutkia, kuten arvata saattaa, mutta jopa matkatavarani  löysivät tiensä turvallisesti perille asti. Tiesin olevani  Afrikassa kun Kairon lentokentällä epäilyttävän paljon Gaddafin oloinen heppu istui uniformu päällä kuulusteluhuoneen näköisessä turvatarkastuskopissa ja poltti tupakkaa. Tietysti suoraan ”no smoking”-kyltin alla.

Tässä välissä on ehtinyt tapahtua yhtä sun toista muutakin, sillä minun ja Kaken seuraan liittyi muutamaksi viikoksi kolmas seikkailijatar, ystävämme Tinke.  Niitä tarinoita kertoilen kuitenkin hieman myöhemmin, jotta tämä kirjoitus jää edes jotenkin järkevän mittaiseksi. Kerrottakoon vielä kuitenkin se, että lomailun jälkeen saavuin siis majapaikkaani Intian valtameren viereen ja aloitin työt tänään. Sillä että paikallinen lehden päätoimittaja, joka minun piti tavata, oli pari tuntia myöhässä.  Sanotaan että jos elämä antaa sinulle sitruunoita, tee niistä limonaadia. Sunnnitelen limonaaditehdasta. 

PS: Kropallani kesti ilmeisesti muutama viikko tajuta olevansa Afrikassa. Yleensä joudun saman tien moskiittojen joukkohyökkäyksen kohteeksi ja ihoni palaa sekunneissa, mutta eiliseen asti vältyin kaikelta tuolta. Valelin eilenkin itseni lapsille tarkoitetulla aurinkorasvalla ja hukuttauduin hyttysmyrkkyyn sillä seurauksella, että yläkroppani väritys on harmoninen sekoitus kalmakalpeaa, pinkkiä ja kirkuvan punaista ja lempparini ruttosääret ovat palanneet. Mutta nyt aion mennä hukuttamaan murheeni Intian valtamereen, joten soronoo!

Minä ja ystäväni Onnetar

Lähtö lähenee, mutta koska viimeaikaisten tapahtumien valossa on täysin mahdollista että en pääse elossa Afrikan mantereelle asti niin ajattelin sulostuttaa elämiänne vielä ainakin yhdellä postauksella.

Olen vakuuttunut että universumi kantaa minulle syvää, henkilökohtaista kaunaa ja yrittää kaikin mahdollisin keinon estää pääsyni Suomen sateista vehreämmille laidunmaille. Ai miksi  näin uskon? No, likaisiin (ja tylsän byrokraattisiin) yksityiskohtiin menemättä, viimeisen kuukauden aikana elämässäni on mennyt  jollakin tavalla pipariksi kaikki. Ja kun sanoan kaikki, tarkoitan kaikki, enkä mitään suomenruotsalaisten kokemaa pientä harmia, kuten ”för fan mun Bemarista meni etuvalo rikki” tai ”ej helvete, miks mä just ostin tän Dolce&Gabbanan laukun eilen kun nyt se olis miinus viiskyt prosenttia alennuksessa”. Ei, minun  epäonnenputkeni on alkanut saavuttaa eeppiset mittasuhteet. Veljeni hienoa termiä lainatakseni  minulla on anti-Midaan kosketus. Kaikki mihin kosken muuttuu kullan sijaan kauniisti sanottuna kakaksi.

Haluanette esimerkkejä, joten tässäpä teille niitä. Viimeisen kuukauden sisällä minut on yritetty murhata julkisessa liikennevälineessä (syytän sinua, linjan 67 kuski!), pesukoneestani katosi mystisesti jokin elintärkeäksi olettamani pylpyrä (nyt en uskalla pestä pyykkiä, sillä olen vakuuttunut että se päättyy tuhoisaan räjähdykseen), jokaisessa virastossa, jossa olen joutunut asioimaan vittumaiset virkailijat ovat heittäneet kirjaimellisesti ja nautinnolla kapuloita rattaisiin niin Afrikkaan lähdön (”ei herrajumala et sinä sinne voi lähteä kun ei siellä ole muita suomalaisia!”) kuin maisterihakujenkin suhteen (”ei meillä ole sellaista käytäntöä että todistetaan meillä myönnettyjen todistusten kopioita oikeiksi, tilaa uudet maksulliset”), jatkuvista valituksista huolimatta puhelinliittymäni on ollut käytännössä toimimaton marraskuusta alkaen(kiitti DNA, 40 euron hyvitys lämmittääkin mieltä )ja alakerran naapuri, Pake ”Remun veli” Aaltonen on maailmanlopunbileillään aiheuttanut megalomaanisen univelan, joka ei kuittaannu kuin kuolemalla. 

Näiden ja muiden arkielämän pikku sattumusten lisäksi viimeisimpänä muttei millään muotoa vähäisimpänä vastoinkäymisenä elämääni ilmaantui tulehtunut viisaudenhammas, jonka luulin jo poistattaneeni vuosia sitten.  Olen vakuuttunut että Äiti Luonto päätti tehdä kohdallani poikkeuksen ihan kiusallaan ja kasvatti jo poistetun viisurin tilalle uuden. Hammas tulehtui siis kaksi päivää sitten, kuusi vuorokautta ennen reissua. Moni on lohduttanut minua että ”hei, parempi että se tulehtui nyt kun sitten Afrikassa”. Kiitos vaan, mutta hei, olisi ollut parempi että se ei olisi tulehtunut ollenkaan! Operaatiota sen enempää puimatta haluan vielä huomauttaa, että mielestäni on hyvän maun vastaista tarjota juuri irrotettua viisaudenhammasta matkamuistoksi pelkopotilaalle. 

Joka tapauksessa, seuraavien päivien ajan saan nauttia ainoastaan keittoja (ei sillä että muuta pystyisinkään suuhuni laittamaan sillä saan sitä hädin tuskin auki) joten fyysisen kärsimyksen lisäksi tämä episodi pilasi suunnittelemani viimeisten päivien mässäilymaratoninkin. Summa summarum, istun sohvalla leuka turvonneena ridgeforrestermaisiin mittasuhteisiin, haaveilen pihvistä, ryystän juustokeittoa ja syljen välillä verta.  

Siihen kun lentokoneen pitäisi nousta Helsinki-Vantaalta on vielä neljä päivää, joten potentiaalista onnettomuusaikaa on hyvin jäljellä. Jos tässä päässä ei tapahdu kamalia niin uskon vahvasti että vimeistään matkalla alkaa rytistä. Vuosi 2011 oli kuulemma poikkeuksellisen hyvä siinä suhteessa että lentokoneita tippui todella harvoin, joten mikäs sen parempaa kuin aloittaa vuosi 2012 poikkeuksena, joka vahvistaa säännön. Toivotan kanssani matkustavalle Kakelle onnea ja menestystä.  

PS: Tansaniassa elää edelleen uskomus, että albiinot tuovat onnea, joten heitä metsästetään ja ruumiinosia myydään onnenkaluiksi. Nautin jollain kieroutuneella tavalla ajatuksesta, että albiinonmetsästäjät keihästävät minut ja myyvät paloina tuottamaan onnea. Talk about irony.