Herran haltuun, arvoisa seurakunta!

Olen saattanut valehdella teille aikaisemmin että aika, jonka olen viettänyt Afrikassa, on parantanut kärsivällisyyttäni. Ei pidä paikkansa. Tai no, pitää tiettyyn pisteeseen asti. Suomessa en koskaan jaksaisi istua liikenneruuhkassa kahta tuntia tai odottaa ravintolassa ruokaa loputtomiin. Täällä nuo asiat ovat arkipäivää, joten kykenen jotenkuten säilyttämään tyyneyteni.

Viime aikoina zeniläinen ulkokuoreni on kuitenkin alkanut rakoilla, kuten ehkä jo edellisestä kirjoituksesta saatoitte aistia. Pikavauhtia lähestyvä lopullinen romahdus tulee kuitenkin tapahtumaan puhtaasti paikallisista ystävistäni johtuen. Afrikassa kenelläkään ei todellakaan ole ikinä kiire minnekään mutta tyypit, joiden kanssa täällä hengaan, ovat tehneet vatuloimisesta suorastaan taiteenmuodon. 

Esimerkiksi viikonloppuisin baariin lähteminen kestää ikuisuuden, sillä ystäväni käyvät vaihtamassa vaatteita vähintään viisi kertaa. Valehtelematta. Ja sen sijaan, että kaikki menisivät valitsemaan parasta metsästysasua loogisesti yhtä aikaa, jokainen käy kotona yksitellen. Kaiken huipuksi kyse ei ole punastelevista neitokaisista, jotka toivovat tapaavansa Prinssi Uljaan, vaan joukosta raavaita miehiä. En pysty käsittämään kuinka t-paidan, housujen ja kenkien valitsemiseen voi keneltäkään kulua helposti tunti jos toinenkin. Kenties olen suomalaisten miesten hälläväliä-asenteen piloillelellimä, mutta mielestäni siinä on jotain epänormaalia, että karvaisen pärstäkertoimen puunaamiseen menee tunteja.

Syyksi tähän loputtomaan kaunistautumiseen ystäväni ovat todenneet sen, että täällä mennään ”imago ennen kaikkea”-periaatteella. Se, miltä näytät, määrittelee sen kuka olet. Jokainen ystävistäni mieluummin kuolisi kuin esiintyisi julkisella paikalla mikä tahansa piraattikopio tai epäsiisti pukine päällään. Maassa, jossa talot murenevat kasaan huollon puutteessa, on synneistä suurin kävellä kadulla ryppyisessä paidassa. Olen usein saanut kommentteja kuten ”eikö teillä Suomessa ole silitysrautoja?” ja ”kaikki mzungut kävelevät ympäriinsä rääsyissä”.

Niin uskomatonta kuin se onkin, paikalliset ostavat mieluummin ylikalliita käytettyjä vaatteita, joita tuodaan Euroopasta ja Amerikasta, kuin sikahalpoja kiinalaisia rättejä, jotka, jos saan huomauttaa, ovat usein paremman näköisiä. Käytetyt vaatteet menevät kuin kuumille kiville sillä ”vaikka käytettyjä, ne ovat laatutavaraa”. Tästä seuraa se, että olen muun muassa nähnyt jääkaappipakastimen kokoisen bodarihemmon kävelevän kadulla päällään neonpinkki t-paita, jonka rintamuksessa komeili teksti ”baby inside” alassuin käännetyllä nuolella varustettuna. Lienee HenkkaMaukan äitiysmallistoa vuosimallia 1995, mutta heppu todennäköisesti ajatteli olevansa kylän kuumin kolli. 

Olen varma että he silittävät jopa alusvaatteensa, kuten mummoni aikoinaan. Eikä siinä mitään, pisteet heille siitä, että pitävät huolta ulkoisesta olemuksestaan. Hämmentävää on kuitenkin se, että mistään muusta ei sitten pidekään huolta. Infrastruktuurin rapistuminen on siitä erinomainen esimerkki. Taloja aletaan usein rakentaa, mutta rahojen puutteessa tai silkasta laiskuudesta valmiiksi saadaan tuurillaan yksi huone, ja lopun annetaan rapistua. On epäilemättä kotoisaa ja lämminhenkistä jakaa yksi huone koko kaksitoistahenkisen perheen kesken, mutta henkilökohtaisesti saattaisin jossain vaiheessa olla sitä mieltä, että mitäs jos kuitenkin rakennettaisiin se toinen kammari. 

Luonnollisesti tähän vaikuttaa myös se että maassa, jossa tarkenee aina nukkua ulkona ja hedelmiä tippuu puista kuin rahaa meillä Euroopassa, ei yksinkertaisesti ole pakko rakentaa mitään pysyvää selvitäkseen hengissä.Olen vahvasti sitä mieltä, että tässä piilee yksi syy siihen miksi kehitysmaat pysyvät kehitysmaina.  Meidän kylmiöissä asuvien on ollut pakko keksiä keinot lämpimänä pysymiseen ja kinkun saamiseen leivän päälle, joten olemme kehitelleet jos jonkinmoisia neronleimauksia. Täällä voit elää tyytyväisenä kahden puun väliin ripustetun muovin alla ja syödä vaikka banaaneja päivät pääksytysten, joten mitäpä sitä turhaan vaivautumaan talonrakennukseen tai teollistumiseen.

Olen kuitenkin jättänyt teoriani kertomatta paikallisille kavereilleni, sillä veikkaa että he kokisivat tuumailuni loukkaaviksi. Heidän mukaansa Afrikassa eletään päivä kerrallaan kiirehtimättä, koska ikinä ei voi olla varma tuleeko huomista (tulee, jos Luoja suo) ja sen takia ihmiset eivät viitsi vaivautua yrittämään. Olen itsekin harkinnut että heitän hanskat tiskiin ja totean, että enpä viitti edes sängystä nousta, Luoja ruokkii ja antaa rahaa jos sen parhaaksi näkee. Saman tien kuulen kuitenkin rakkaan äitini sanovan valtameren takaa ”ei Luoja laiskoja elätä!” . 

Tällä korkeampiin voimiin luottamisella selitetään myös esimerkiksi ajokulttuuria, joka on, kuten todettua,lähinnä mielipuolinen. Bussikuskit, henkilöautoilijat, moottoripyöräilijät ja tuk tuk-kuskit ajelevat sulassa sekasorrossa miten sattuu ja jalankulkijat yrittävät parhaansa mukaan vältellä heitä. Välinpitämätön ajotyyli on seurausta ajatuksesta, että Jumala päättää miten käy, joten sillä ei ole väliä miten sitä rattia kääntelee. Toki on hyvä turvata selustansa kirjoittamalla auton kylkeen iskulauseita kuten ”Jumala pelastaa”,  ”Allah on suuri” tai ”Herran haltuun”, mutta jos jotakin tapahtuu, on Ukko Ylijumala päättänyt niin tapahtuvan .

Meitä oikeanpuoleiseen liikenteeseen tottuneita sotkee vielä entisestään se, että tansaniitit ovat jostain tuntemattomasta syystä omaksuneet brittiläisen vasemmanpuoleisen liikenteen. Tämä lisäksi he ovat perineet aiemmilta siirtomaaisänniltään myös rakkauden kaljaan. Mikä voi olla myös maata hallineiden saksalaisten peruja. Mene ja tiedä. 

Olisi voinut kuvitella, että kansakunta olisi omaksunut saksalaisilta isänniltään esimerkiksi järjestäytyneisyyttä tai rakkauden nahkahousuihin. Sen sijaan näkyvin perintö Dar es Salaamissa on daladala, jonka kylkeen on kaikella rakkaudella ja taidolla - ihan oikeasti - kirjailtu ”Adolph Hitler”. 

Manaaja tuli taloon

Huh hellettä, edelleen. Sadekauden pitäisi olla nurkan takana ja huhupuheiden mukaan sateiden alkaessa myös ilman pitäisi viiletä huomattavasti. Olen kuitenkin hieman epäluuloinen moisten puheiden suhteen, sillä vaikka muutamana yönä onkin hieman ripotellut, ei se ole saanut aikaan kauan kaivattua ilmaston kylmenemistä. Päin vastoin, sateen jälkeen ilmankosteus nousee noin miljoonaan, mikä puolestaan saa kuumuuden tuntumaan entistä pahemmalta.

Sanotaan, että kuumissa maissa asuvat ihmiset ovat temperamenttisempia kuin me kylmän pohjolan asukit. Olen valmis allekirjoittamaan tuon väittämän. Lisäksi esitän, että kuumassa maassa asuminen aiheuttaa myös meissä jääkylmissä suomalaisissa sekä kirjaimellista että kuvainnollista veren kiehumista. Myönnettäköön, että Luoja ei ole siunannut minua erityisen pitkillä piuhoilla, joten myös kotosalla saatan lietsoutua raivoon pienistäkin asioista,  mutta täällä kuumuus tuo minussa esiin raivohulluden, jonka pelkään vielä purkautuvan johonkin viattomaan ohikulkijaan.

Tänään kävi hilkulla etten pahoinpidellyt bussikuskia, joka juuri liikenneruuhkasta selvittyämme päätti parkkeererata bussin noin puoli kilometriä ennen päätepysäkkiä ja pitää vartin (ei-lakisääteisen) tauon. Mietitte varmaan, että miksi ihmeessä en yksinkertaisesti noussut bussista ja kävellyt perille. Kahdesta syystä: ensinnäkin tuon viidensadan metrin käveleminen näissä olosuhteissa on verrattavissa Jeesuksen Via Dolorosaan ja toisekseen siksi, että täpötäydestä daladalasta ulospääseminen on jotakuinkin mahdotonta.

Sanonta ”kuin sardiinit purkissa” korotettuna toiseen kuvaa hyvin lähelle sitä, kuinka täynnä bussit täällä ovat. Lisäksi toisin kuin armaassa kotimaassamme, ihmiset täällä eivät väistä senttiäkään kun yrität siirtyä kohti ovea. Mottoni kuuluu ”notkeus korvaa rumuuden”, mutta edes näillä melko huomattavilla akrobaattisilla kyvyillä ulos survoutuminen kesken matkan on liian haastavaa. Olin vieläpä asemoinut itseni startegisesti perimmäiseen nurkkapenkkiin. Jälkikäteen ajateltuna ei ehkä se kaikkein viisain ratkaisu.

Lukuunottamatta näitä ah niin ihania arkipäivän seikkailuja elämä täällä rullaa aikalailla normaalisti. Mitään maatajärisyttävää ei ole tapahtunut, mutta tilanne voi muutaman viikon päästä muuttua kun lähdemme Kaken kanssa noin viikon reissulle Malawiin. 

Enivei, muistelen joskus sanoneeni, että valaisen teitä hieman hämärän rajamailla liikkuvista keskusteluista, joita täällä päivittäin käymme. Tässäpä teille muutama esimerkki. Toissa päivänä minulla oli pitkä ja antoisa juttutuokio erään ystävämme Herra D:n kanssa demoneista ja voodoosta. Suurin osa ystävistämme täällä, mukaanlukien Herra D, ovat islaminuskoisia. Vaikka heidän ei periaatteessa ole sallittua uskoa moiseen humpuukiin, jokainen täällä tietää jonkun sedän, tädin, serkun, tuttavantuttavan tai on kuullut jostakusta, joka on kirottu ja joutunut henkien riivamaksi.

Yritin ehdottaa että kenties demoneiden sijaan kyse on psyykkisistä ongelmista, mutta afrikkalaisella vakaamuksella Herra D informoi minua että kyse ei voi olla mielenterveysongelmista, sillä kun ihmistä riivaavalle demonille annetaan mitä se haluaa, uhri paranee. Joskus demoni voi haluata jotain yksinkertaista kuten korun. Toisinaan kyseessä on verenhimoisempi riivaaja ja vaaditaan jonkinlainen veriuhri sen lepyttämiseksi. Mainittavasti rituaalissa uhrataan vuohi tai kana, mutta jos minulta kysytään, veikkaan että tähän tarkoitukseen niitä albiinoja metsästetään. 

Todistaakseni puheensa faktaperäisyyden Herra D kertoi tarinan tädistään, jolla oli tapana ryypiskellä antaumuksella. Eräänä päivänä täti heräsi riivattuna, ja kävi ilmi, että jättääkseen naisparan rauhaan demoni halusi sekä sormuksen että veriuhrin. Niinpä paikalle kutsuttiin korukauppias ja imaami. Tädille laitettiin sormus sormeen ja hänet istutettiin vuohen päälle. Älkää kysykö miksi täti istutettiin vuohiparan selkään tai että käytettiinkö satulaa, nämä lienevät rituaalisen henkienmanaamisen salaisia osia, joita epäuskovan ei ole sallittua tietää. (Toivottavasti lyhyen) vuohiajelun jälkeen imaami katkaisti vuohen kaulan ja kappas! täti oli jälleen oma, viinaanmenevä itsensä.

Sitä tarina ei myöskään kerro että istuiko täti edelleen vuohen kyydissä kun sen kaula katkaistiin tai mitä vuohen ruumiille jälkeenpäin tapahtui – veikkaan että se päätyi perheen illallispataan, sillä liha on kuitenkin aina lihaa ja ehkäpä henkienmanaaminen antaa siihen säväyttävän tulikiven sivumaun. Vaikka tarina oli hyvin vakuuttava, skeptikko minussa halusi lisätodisteita. Kysyin Herra D:ltä , että eikö kyse voinut mitenkään olla yksinkertaisesti juoppohulluudesta. Vastaus oli vakuuttavan yksinkertainen ”ei”. Tädissä siis oli tosiaan vikana se, että häntä riivasi korujen perään oleva, vuohilla ratsastava pikkupiru. Mitäpä siihen sitten enää lisäämään.