Virallisesti blogi alkaa vasta parin viikon päästä. Kirjoitan tämän alustuksen kuitenkin nyt ennen matkaa siksi, että siellä ollessa en halua tuhlata aikaa selittelemällä tänne miksi olen siellä missä olen ja mitä siellä teen. Minä, ystävieni hellästi Ruma-Paulaksi kutsuma Savon lahja maailmalle, suuntaan jälleen Tansaniaan, itäiseen Afrikkaan. Tosin tällä kertaa vain muutamaksi kuukaudeksi.
Miksi juuri Tansaniaan? Tähän kysymykseen on vaikea vastata. Aiemmilla matkoillani olen kokenut kantapään kautta hengenvaaralliset bussimatkat, palovammat, ahdistelevat lääkärit ja albiinonmetsästäjät, mutta silti halajan takaisin. Se on minulla varmaankin verissä. Sulassa sovussa malariaviruksen kanssa.
Tällä kertaa en mene tekemään töitä, joiden avulla laiska, länsimainen rappiosieluni pelastuisi. En ole myöskään menossa rakentamaan lapsille koulua/sairaalaa/muuta rakennusta tai kaivamaan kylään kaivoja. Näitä pikku kätösiä ei ole luotu pitelemään lapiota.
Sen sijaan kannan korteni kekoon käyttämällä idolini Hercule Poirot’n tapaan pieniä harmaita aivosolujani, joita minulla onneksi on ainakin kaksi. Jaa miten? No tekemällä uraauurtavaa, mullistavaa tutkimusta! Jaa mistä? En vielä ihan tarkkaan tiedä itsekään, mutta kerran matka-apurahan sain niin kai siellä jotain pitää yrittää.
Tämä blogi kertoo siis siitä, mitä moisista tutkimushaaveista seuraa vai seuraako mitään. Ja siitä kaikesta muusta, mitä kalkkilaivan kapteenitar ihmiskunnan kehdossa kohtaa.
Takaisin perusSuomeen palaan, jos palaan. Olettaen että en jää heimovaimoksi tai kuole liikenneonnettomuudessa, kuten huomattava määrä paikallisista. Että lue jos kiinnostaa.
PS: Matkaan kanssani lähtee naispuolinen ystäväni Kake. Pohjois-Savossa pyörivien sitkeiden huhujen mukaan elämme Kaken kanssa avoliitossa ja toivon todella, että nuo huhut eivät ulota siipiään Tansaniaan asti. Vaikka meillä lintukodossa homot saavatkin tanssia linnassa, Tansaniassa omaan maaliin pelaaminen on edelleen rikollista toimintaa. Elämysmatkalistani kärjessä ei totisesti ole naisvankila Dar es Salaamissa.
And the same in English, for my large international audience:
I will admit to being lazy and getting nothing done. That is exactly why I’m copying this post from the very first one on this blog. I promise I’ll respect my own copyrights.
Officially this blog will begin in a few weeks. However, I’m writing this pre-post so that once I’m there I won’t have to explain where I am, why I’m there and what I’m doing. So, I, the gift that Eastern Finland has bestowed upon the world, am heading once again to Tanzania. Though this time only for a couple of months.
Why Tanzania? This is a hard nut to crack. I have experienced Africa to its fullest, from near death-experiences in more than one bus to albino hunters, and yet I yearn to go back. It must be in my blood – coexisting peacefully with many different strands of malaria. That’s why.
This time I’m not going there to do good in order to save my decadent western soul. I’m not going there to build schools for children or a hospital or to dig a well. These gentle little hands were not meant for holding a shovel.
Instead I will do my part by following the lead of my idol Hercule Poirot; using my little gray brain cells. How? By conducting groundbreaking research of course! On what? That I don’t know for sure, but since I got a travel grant I suppose I will have to come up with something.
So this blog attempts to follow what, if anything, comes out of such research ambitions. And all the other stuff that the cradle of mankind has in store for me.
I will return if and when I feel like. Supposing that I don’t decide to marry for camels or get killed in a car accident, like a large percentage of the population. So read if you are so inclined.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti