Vasara ja nauloja

Edellisessä postauksessa viittasin tansanialaiseen rakennuskulttuuriin, joka sanalla sanoen on ainutlaatuinen.  Sitten viimenäkemän kymmenkerroksisia taloja on noussut ympäriinsä kuin sieniä sateella ja uusia rakennetaan lakkaamatta. 

Voisi kyseenalaistaa  sen kuinka järkevää on rakentaa korkeita kerrostaloja maahan, jossa sähköihin voi luottaa suunnilleen saman verran kuin autokauppiaaseen. Itse en menisi hissiin vaikka maksettaisiin.  Joku niissä taloissa kuitenkin haluaa asua, sillä vasaroiden pauke on taukoamaton – kuten todettua, myös öisin. 

Työturvallisuusviranomaisilla saattaisi olla jotain sanottavaa siihen että raksaukot kiipeilevät kuudennen kerroksen liepeillä lahoilla puisilla rakennustelineillä. Ilman kypärää tai turvavaljaita. Pimeässä. 

Rakennuttajien onneksi viranomaisia ei loputtomasti kiinnosta kuinka pimeää työvoima on tai kuinka pimeässä töitä tehdään. Kunhan omat taskut pysyvät sopivasti voideltuina ei työolosuhteiden perään paljon kysellä.

Ei siis liene yllättävää, että muutama kuukausi sitten rikkaan intialaisen rakennuttama suuri kerrostalo romahti kesken rakentamisen aivan Darin keskustassa. Onneksi valmiina oli vasta kuutisen kerrosta ja romahdus tapahtui viikonloppuna, joten suuremmalta tragedialta vältyttiin – nyt kuolleita oli ”vain” joitakin kymmeniä. Kyseisen herrasmiehen muut rakennusprojektit keskeytettiin, ainakin toistaiseksi.

Suurin osa taloista kuitenkin pysyy pystyssä vuosikymmeniä, mikä rakennusprosessin kaikki vaiheet nähneelle on suorastaan Jumalan olemassaolosta ja hyvästä tahdosta.  En toki ole alan ammattilainen, vaikka isäni rakennusmestari onkin. Voi olla että olen täysin väärässä. Ehkä rautatangoista ja sementistä koostuvat tukirakenteet ovat juuri sitä, minkä varaan kerrostalot rakennetaan.

Jos ei muuta, on ainakin annettava tunnustusta paikallisille rakennusmiehille, joiden auringossa väreilevät lihakset ja loppumaton uurastus saattavat suomalaiset ammattiveljensä työmiehen hymyineen häpeään. 

Väitän että Rane Raksamies röllykkämahoineen ei kestäisi päivääkään paikallisten työaikoja tai etenkään -tapoja. Täällä kun kaikki rakennustarvikkeet sementtimyllystä lähtien nostetaan kerroksesta toiseen vanhalla kunnon käsihissillä. Jonka virkaa usein toimittaa sanko narun jatkeena.

Lupaan että yritän ottaa ja ladata tänne valokuvan, joka todennäköisesti kertoo tilanteesta enemmän kuin nämä tuhat sanaa. Nyt kuitenkin jätän teidät, ihanaiset lukijana, ilouutisen kera. Olen vihdoin matkalla julkisuuteen - minulla on elämäni ensimmäinen ihkaoikea vainooja! 

Kyseinen tyyppi sattui eräänä iltana kanssani samaan aikaan hotellimme kattoterassille. Kohteliaisuudesta vaihdoin hänen kanssaan muutaman sanan.  Tästä hän veti johtopäätöksen jos toisenkin ja kysyi Kakelta, haluaisinko minä olla hänen tyttöystävänsä. 

Tuon illan jälkeen en ole puhunut hänelle sanakaan eikä hän minulle. Sen sijaan hän on kertonut muille ystävillemme että rakastaa minua. 

Puhumattomuuteni hän ilmeisesti tulkitsee niin että tunteeni ovat liian voimakkaat ja ujostelen hänelle puhumista. Päättelen tämän siitä, että hän ilmaantuu hotellillemme joka ilta. Joskus hienovaraisesti tyhjyydestä ruumiillistuen ja joskus taas avoimesti, lähtien seuraamaan minua kun palaan töistä. Joka kerta kun nostan katseeni näen hänet istumassa hiljaa. Tuijottamassa.

Hieman tuppaa jännittämään mihin tämä kuuma, joskin yksipuolinen, romanssi vielä johtaakaan


Constructions and creeps

In my previous post I said something about Tanzanian construction culture. Let me elaborate on that. In one word, it truly is unique. Since the last time I’ve been here new multistory houses have been popping up like mushrooms and more are being constructed non-stop. 

One could question why they insist on building high-rises in a country where you can trust electricity about as much as a used car salesman. I wouldn’t get in an elevator in one of those buildings even if you paid me to. But it would seem there are people interested in possibly spending hours on end stuck in an elevator, since the banging of hammers is constant – as said, even during the night.   

The authorities might have something to say about the fact that workers are climbing on rotten, wooden construction scaffolds on the sixth floor. Without a safety harness or a helmet. In the dark. 

Fortunately for the contractors, the officials can’t be all that bothered with how professional the workers are or how dark they work in. As long as they get a little something in between they no longer feel an urge to ask questions regarding work safety.

So it probably didn’t come as a surprise to anyone when a few months back a high-rise under construction collapsed in the city center of Dar. The constructor was a rich Indian, whose further developments have been halted for the time being. Luckily the building was built only until the fifth floor or so and it collapsed during the weekend, so a bigger tragedy was avoided – “only” a few dozen died. 

Surprisingly, most of the houses do stay upright for decades. For someone that has seen all the different phases of construction, this is as good as proof of the existence of a God – and a benevolent one at that. I’m not claiming to be an engineer (despite the fact that my father is a building contractor), so maybe I am mistaken and iron bars and concrete are what the supporting structures are made of. 

In any case, you have to give credit to the workers who, muscles glistening in the sun, totally put their Finnish counterparts to shame. There is no way a regular Finnish construction worker who can barely see his toes behind his belly could endure the working hours here or survive a day using local methods – all the materials and equipment are brought up using a hand-operated lift. Sometimes a bucket at the end of a rope.

I promise I’ll try to upload a photo that will surely explain the situation better than all these words. For now, however, will leave you with some great news. I am finally on my way to stardom. How do I know this? Well, I finally have my first very own stalker. Which, as you know, is a sure sign of being famous. 

One night the man in question happened to be up on the rooftop of our hotel. Being the polite Finn that you all know and love, I exchanged a few words with him. This he took to mean that I want to be his girlfriend.

After that night I haven’t spoken a word to him, nor he to me. Instead he has told my friends he loves me and told Kake to ask me if I would be with him. 

I guess he interprets my silent treatment as my feelings being too strong to have the courage to speak to him and that silently I am madly in love with him. This I have gathered from the fact that he still comes to the hotel every night. Sometimes discreetly, just appearing out of thin air, sometimes a bit more openly, following me there when I walk the last bit coming home from work. Every time I look up, there he is. Sitting silently. Staring at me. 

I am a bit wary of where this hot, if a bit one-sided, romance will lead.

Afrikan auringon alla ei muutu mikään, paitsi kaikki

Perillä ollaan. Lievistä viisumipaniikeista huolimatta matka sujui lopulta oikein rattoisasti ilmaista viiniä lipittäen. Kehoni tuntuu siirtyneen afrikkamoodiin tällä kertaa petollisen hyvin.  En ole (vielä) kertaakaan herännyt moskiittojen ininään tai viereisen moskeijan aamuöisiin rukouskutsuihin eikä ihonikaan ole (vielä) ottanut itseensä. 

Ainoa lievästi häiritsevä tekijä on huoneeni katossa pelkällä pyhällä hengellä roikkuva tuuletin. Joka ilta ennen nukahtamista tuijotan sitä ja toivon todella kovasti, että seuraavana aamuna herään kaikki raajat tallella. 

Huoneessani on myös ilmastointi, mutta niin absurdia kuin se onkin, kyseinen vekotin on todennäköisesti ainoa kunnolla toimiva elektroninen laite koko mantereella. Se jäähdyttää huoneen nanosekunnissa pakkasen puolelle, joten hypotermian välttämiseksi joudun tyytymään tuulettimeen.

Kakella ei sen sijaan ole öisin mennyt ihan yhtä hyvin. Moskiittojen lisäksi viime yötä sulostutti kuulemma humalaisen paikallisen lauluesitys (sama kappale uudestaan ja uudestaan) ja viereisen rakennystyömaan meteli. Sillä luonnollisesti on loogista rakentaa suurkerrostaloa keskellä yötä. 

Kerron lisää rakentamisesta myöhemmin, mutta nyt haluan jakaa kanssanne tarinan siitä kuinka häpäisin itseni ensimmäistä, mutta en varmasti viimeistä, kertaa tällä reissulla.

Eilisaamuna lähdin tekemään ensimmäisen kerran matkaa tutkimukseni pääkallopaikalle. Matkaa on sen verran, etten viitsi kävellä. Tuumin hetken pyörän hankkimista, mutta päätin että tuulettimen lisäksi en halua silpoutua myöskään liikennekaaoksessa. Näin ollen pääsen taas matkustamaan lempiajoneuvoillani, daladala-busseilla, joissa tilaa on aina. 

Noh, odottelin siinä sitten bussia perinteisen 40 minuuttia, jonka aikana avioliittotarjoukset jäivät normaalia vähemmälle (vain yksi!). Lopulta oikea bussi saapui ja kiipesin kyytiin. Aiemmin perusmatka on maksanut 300 shillinkiä, ja koska mikään ei ikinä muutu, oletin asian olevan näin edelleen.

Pysäkkini lähestyessä annoin nohevana lipunmyyjälle 400 kuvitellen saavani satasen takaisin. Näin ei käynyt, vaan vaatiessani vaihtorahaa sain vastineeksi hiljaisen tuijoutuksen ja viittauksen poistua kyydistä. 

Koin joutuneeni oikeusmurhan uhriksi koska olen valkoinen ja päätin, että kotimatkalla en anna uudestaan huijata itseäni, joten tarjosin lipunmyyjälle tasan 300 shillinkiä. Tämä johti seuraavaan keskusteluun:

Lipunmyyjä: ”Anna sata shillinkiä lisää”

Minä: ”Kuules rasisti, tiedän että matka maksaa 300”

Lipunmyyjä: ”Anna satanen tai et pääse ulos”

Sanojensa vakuudeksi hän seisoi tieni tukkeena vielä kun saavuimme pysäkilleni. Bussilastillinen paikallisia seurasi vierestä kun minä punaisena sekä kuumuudesta että nöyryytyksestä vihdoin annoin periksi ja luovutin tuolle kiskurille vaaditun lisämaksun. 

Hotellilla selitin raivosta puhkuen kokemaani vääryyttä, kunnes ystäväni armollisesti kertoi, että daladalamatkojen hinta oli noussut tuon kyseisen sata shillinkiä. Eli viisi senttiä. Ylpeydellä on hintansa.

Under the African sun nothing ever changes. Except everything.

We made it. Despite a mild visa panic the journey went quite well enjoying the complementary wine. This time my body seems to have adapted to Africa alarmingly well. I haven’t (yet) woken up even once to the prayer calls from the mosque next door or to the sounds of bloodthirsty mosquitoes and I’m yet to suffer any real sunburns. 

The only thing causing a little disturbance is the fan in my room, which seems to be hanging from the ceiling only on willpower. Every night I stare at it before falling asleep and hoping that I’ll wake up with all my limbs attached. 

I do have AC as well, but as absurd as it is, it is probably the only piece of technology of any kind on this continent that actually works. Too well. When switched on the temperature in the room drops below zero in a nanosecond. So to avoid hypothermia I am forced to use the fan. 

Kake’s ride so far has been a bit bumpier. In addition to the mosquitoes, last night she enjoyed wonderful serenades performed by a drunken local behind her window as well as the uplifting sounds coming from the construction site next door. Naturally it only makes sense to build a multistory house in the middle of the night. 

I will tell you more about Tanzanian constructions later on, but for now I want to share a little story of how I made a fool out of myself for the first, but definitely not last, time on this trip. 

Yesterday morning I had to figure out my way to the office where I’ll be conducting my research. It’s not very far, but far enough that I don’t want to walk. I thought about buying a bike for a while, but figured that taking my chances on getting mutilated by the fan is enough, I probably wouldn’t survive the chaos that is called traffic here. So this leads to the conclusion that once again I get to use my favorite mode of transport – the daladala buses that always have room for one more no matter how full they are. 

So I waited for a bus for about 40 minutes, during which I only got one marriage proposal. A little disappointing, really. Finally the right bus arrived and I climbed on. Previously a basic fare in a daladala has been 300 Tanzanian shillings, so assumed this to still be the case. 

As my stop approached I gave the conductor 400 shillings waiting to get some change. I didn’t. All I got in return was a blank stare and a hand gesture suggesting I should get out and fast. 

I felt I had fallen victim to a hate crime for being white. I decided I wouldn’t let them cheat me out of another 100 shillings on the way home, so on the daladala I offered the conductor exactly 300 shillings. This led to the following conversation:

Conductor: “Give me 100 shillings more”

Me: ”Look here racist, I know the real price. It’s 300 shillings”

Conductor: ”Give me 100 shillings or you won’t get out”

To prove his point he was standing in my way even as we pulled to the stop I was supposed to get out on. A bus full of Tanzanians watched with interest as I turned red with both the heat and the embarrassment and eventually gave in and paid the extra 100 shillings. 

At the hotel I told the story to my local friends, fuming with justified anger, until they kindly informed me that the prices had gone up. By 100 shillings. Which amounts to about 5 cents.

So it begins

Tunnustan olevani laiska ja saamaton. Siksi kopioin tämän ensimmäisen radiohiljaisuuden jälkeisen postauksen tämän blogin alusta. Lupaan maksaa itselleni tekijänoikeuspalkkion.

Virallisesti blogi alkaa vasta parin viikon päästä. Kirjoitan tämän alustuksen kuitenkin nyt ennen matkaa siksi, että siellä ollessa en halua tuhlata aikaa selittelemällä tänne miksi olen siellä missä olen ja mitä siellä teen. Minä, ystävieni hellästi Ruma-Paulaksi kutsuma Savon lahja maailmalle, suuntaan jälleen Tansaniaan, itäiseen Afrikkaan. Tosin tällä kertaa vain muutamaksi kuukaudeksi.

Miksi juuri Tansaniaan? Tähän kysymykseen on vaikea vastata. Aiemmilla matkoillani olen kokenut kantapään kautta hengenvaaralliset bussimatkat, palovammat, ahdistelevat lääkärit ja albiinonmetsästäjät, mutta silti halajan takaisin. Se on minulla varmaankin verissä. Sulassa sovussa malariaviruksen kanssa.

Tällä kertaa en mene tekemään töitä, joiden avulla laiska, länsimainen rappiosieluni pelastuisi. En ole myöskään menossa rakentamaan lapsille koulua/sairaalaa/muuta rakennusta tai kaivamaan kylään kaivoja. Näitä pikku kätösiä ei ole luotu pitelemään lapiota.

Sen sijaan kannan korteni kekoon käyttämällä idolini Hercule Poirot’n tapaan pieniä harmaita aivosolujani, joita minulla onneksi on ainakin kaksi. Jaa miten? No tekemällä uraauurtavaa, mullistavaa tutkimusta! Jaa mistä? En vielä ihan tarkkaan tiedä itsekään, mutta kerran matka-apurahan sain niin kai siellä jotain pitää yrittää.

Tämä blogi kertoo siis siitä, mitä moisista tutkimushaaveista seuraa vai seuraako mitään. Ja siitä kaikesta muusta, mitä kalkkilaivan kapteenitar ihmiskunnan kehdossa kohtaa.

Takaisin perusSuomeen palaan, jos palaan. Olettaen että en jää heimovaimoksi tai kuole liikenneonnettomuudessa, kuten huomattava määrä paikallisista. Että lue jos kiinnostaa.

PS: Matkaan kanssani lähtee naispuolinen ystäväni Kake. Pohjois-Savossa pyörivien sitkeiden huhujen mukaan elämme Kaken kanssa avoliitossa ja toivon todella, että nuo huhut eivät ulota siipiään Tansaniaan asti. Vaikka meillä lintukodossa homot saavatkin tanssia linnassa, Tansaniassa omaan maaliin pelaaminen on edelleen rikollista toimintaa. Elämysmatkalistani kärjessä ei totisesti ole naisvankila Dar es Salaamissa.

And the same in English, for my large international audience:

I will admit to being lazy and getting nothing done. That is exactly why I’m copying this post from the very first one on this blog. I promise I’ll respect my own copyrights.

Officially this blog will begin in a few weeks. However, I’m writing this pre-post so that once I’m there I won’t have to explain where I am, why I’m there and what I’m doing. So, I, the gift that Eastern Finland has bestowed upon the world, am heading once again to Tanzania. Though this time only for a couple of months.

Why Tanzania? This is a hard nut to crack. I have experienced Africa to its fullest, from near death-experiences in more than one bus to albino hunters, and yet I yearn to go back. It must be in my blood – coexisting peacefully with many different strands of malaria. That’s why.

This time I’m not going there to do good in order to save my decadent western soul. I’m not going there to build schools for children or a hospital or to dig a well. These gentle little hands were not meant for holding a shovel.

Instead I will do my part by following the lead of my idol Hercule Poirot; using my little gray brain cells. How? By conducting groundbreaking research of course!  On what? That I don’t know for sure, but since I got a travel grant I suppose I will have to come up with something.

So this blog attempts to follow what, if anything, comes out of such research ambitions. And all the other stuff that the cradle of mankind has in store for me.

I will return if and when I feel like. Supposing that I don’t decide to marry for camels or get killed in a car accident, like a large percentage of the population. So read if you are so inclined.