Afrikan auringon alla ei muutu mikään, paitsi kaikki

Perillä ollaan. Lievistä viisumipaniikeista huolimatta matka sujui lopulta oikein rattoisasti ilmaista viiniä lipittäen. Kehoni tuntuu siirtyneen afrikkamoodiin tällä kertaa petollisen hyvin.  En ole (vielä) kertaakaan herännyt moskiittojen ininään tai viereisen moskeijan aamuöisiin rukouskutsuihin eikä ihonikaan ole (vielä) ottanut itseensä. 

Ainoa lievästi häiritsevä tekijä on huoneeni katossa pelkällä pyhällä hengellä roikkuva tuuletin. Joka ilta ennen nukahtamista tuijotan sitä ja toivon todella kovasti, että seuraavana aamuna herään kaikki raajat tallella. 

Huoneessani on myös ilmastointi, mutta niin absurdia kuin se onkin, kyseinen vekotin on todennäköisesti ainoa kunnolla toimiva elektroninen laite koko mantereella. Se jäähdyttää huoneen nanosekunnissa pakkasen puolelle, joten hypotermian välttämiseksi joudun tyytymään tuulettimeen.

Kakella ei sen sijaan ole öisin mennyt ihan yhtä hyvin. Moskiittojen lisäksi viime yötä sulostutti kuulemma humalaisen paikallisen lauluesitys (sama kappale uudestaan ja uudestaan) ja viereisen rakennystyömaan meteli. Sillä luonnollisesti on loogista rakentaa suurkerrostaloa keskellä yötä. 

Kerron lisää rakentamisesta myöhemmin, mutta nyt haluan jakaa kanssanne tarinan siitä kuinka häpäisin itseni ensimmäistä, mutta en varmasti viimeistä, kertaa tällä reissulla.

Eilisaamuna lähdin tekemään ensimmäisen kerran matkaa tutkimukseni pääkallopaikalle. Matkaa on sen verran, etten viitsi kävellä. Tuumin hetken pyörän hankkimista, mutta päätin että tuulettimen lisäksi en halua silpoutua myöskään liikennekaaoksessa. Näin ollen pääsen taas matkustamaan lempiajoneuvoillani, daladala-busseilla, joissa tilaa on aina. 

Noh, odottelin siinä sitten bussia perinteisen 40 minuuttia, jonka aikana avioliittotarjoukset jäivät normaalia vähemmälle (vain yksi!). Lopulta oikea bussi saapui ja kiipesin kyytiin. Aiemmin perusmatka on maksanut 300 shillinkiä, ja koska mikään ei ikinä muutu, oletin asian olevan näin edelleen.

Pysäkkini lähestyessä annoin nohevana lipunmyyjälle 400 kuvitellen saavani satasen takaisin. Näin ei käynyt, vaan vaatiessani vaihtorahaa sain vastineeksi hiljaisen tuijoutuksen ja viittauksen poistua kyydistä. 

Koin joutuneeni oikeusmurhan uhriksi koska olen valkoinen ja päätin, että kotimatkalla en anna uudestaan huijata itseäni, joten tarjosin lipunmyyjälle tasan 300 shillinkiä. Tämä johti seuraavaan keskusteluun:

Lipunmyyjä: ”Anna sata shillinkiä lisää”

Minä: ”Kuules rasisti, tiedän että matka maksaa 300”

Lipunmyyjä: ”Anna satanen tai et pääse ulos”

Sanojensa vakuudeksi hän seisoi tieni tukkeena vielä kun saavuimme pysäkilleni. Bussilastillinen paikallisia seurasi vierestä kun minä punaisena sekä kuumuudesta että nöyryytyksestä vihdoin annoin periksi ja luovutin tuolle kiskurille vaaditun lisämaksun. 

Hotellilla selitin raivosta puhkuen kokemaani vääryyttä, kunnes ystäväni armollisesti kertoi, että daladalamatkojen hinta oli noussut tuon kyseisen sata shillinkiä. Eli viisi senttiä. Ylpeydellä on hintansa.

Under the African sun nothing ever changes. Except everything.

We made it. Despite a mild visa panic the journey went quite well enjoying the complementary wine. This time my body seems to have adapted to Africa alarmingly well. I haven’t (yet) woken up even once to the prayer calls from the mosque next door or to the sounds of bloodthirsty mosquitoes and I’m yet to suffer any real sunburns. 

The only thing causing a little disturbance is the fan in my room, which seems to be hanging from the ceiling only on willpower. Every night I stare at it before falling asleep and hoping that I’ll wake up with all my limbs attached. 

I do have AC as well, but as absurd as it is, it is probably the only piece of technology of any kind on this continent that actually works. Too well. When switched on the temperature in the room drops below zero in a nanosecond. So to avoid hypothermia I am forced to use the fan. 

Kake’s ride so far has been a bit bumpier. In addition to the mosquitoes, last night she enjoyed wonderful serenades performed by a drunken local behind her window as well as the uplifting sounds coming from the construction site next door. Naturally it only makes sense to build a multistory house in the middle of the night. 

I will tell you more about Tanzanian constructions later on, but for now I want to share a little story of how I made a fool out of myself for the first, but definitely not last, time on this trip. 

Yesterday morning I had to figure out my way to the office where I’ll be conducting my research. It’s not very far, but far enough that I don’t want to walk. I thought about buying a bike for a while, but figured that taking my chances on getting mutilated by the fan is enough, I probably wouldn’t survive the chaos that is called traffic here. So this leads to the conclusion that once again I get to use my favorite mode of transport – the daladala buses that always have room for one more no matter how full they are. 

So I waited for a bus for about 40 minutes, during which I only got one marriage proposal. A little disappointing, really. Finally the right bus arrived and I climbed on. Previously a basic fare in a daladala has been 300 Tanzanian shillings, so assumed this to still be the case. 

As my stop approached I gave the conductor 400 shillings waiting to get some change. I didn’t. All I got in return was a blank stare and a hand gesture suggesting I should get out and fast. 

I felt I had fallen victim to a hate crime for being white. I decided I wouldn’t let them cheat me out of another 100 shillings on the way home, so on the daladala I offered the conductor exactly 300 shillings. This led to the following conversation:

Conductor: “Give me 100 shillings more”

Me: ”Look here racist, I know the real price. It’s 300 shillings”

Conductor: ”Give me 100 shillings or you won’t get out”

To prove his point he was standing in my way even as we pulled to the stop I was supposed to get out on. A bus full of Tanzanians watched with interest as I turned red with both the heat and the embarrassment and eventually gave in and paid the extra 100 shillings. 

At the hotel I told the story to my local friends, fuming with justified anger, until they kindly informed me that the prices had gone up. By 100 shillings. Which amounts to about 5 cents.