Lähtö lähenee, mutta koska viimeaikaisten tapahtumien valossa on täysin mahdollista että en pääse elossa Afrikan mantereelle asti niin ajattelin sulostuttaa elämiänne vielä ainakin yhdellä postauksella.
Olen vakuuttunut että universumi kantaa minulle syvää, henkilökohtaista kaunaa ja yrittää kaikin mahdollisin keinon estää pääsyni Suomen sateista vehreämmille laidunmaille. Ai miksi näin uskon? No, likaisiin (ja tylsän byrokraattisiin) yksityiskohtiin menemättä, viimeisen kuukauden aikana elämässäni on mennyt jollakin tavalla pipariksi kaikki. Ja kun sanoan kaikki, tarkoitan kaikki, enkä mitään suomenruotsalaisten kokemaa pientä harmia, kuten ”för fan mun Bemarista meni etuvalo rikki” tai ”ej helvete, miks mä just ostin tän Dolce&Gabbanan laukun eilen kun nyt se olis miinus viiskyt prosenttia alennuksessa”. Ei, minun epäonnenputkeni on alkanut saavuttaa eeppiset mittasuhteet. Veljeni hienoa termiä lainatakseni minulla on anti-Midaan kosketus. Kaikki mihin kosken muuttuu kullan sijaan kauniisti sanottuna kakaksi.
Haluanette esimerkkejä, joten tässäpä teille niitä. Viimeisen kuukauden sisällä minut on yritetty murhata julkisessa liikennevälineessä (syytän sinua, linjan 67 kuski!), pesukoneestani katosi mystisesti jokin elintärkeäksi olettamani pylpyrä (nyt en uskalla pestä pyykkiä, sillä olen vakuuttunut että se päättyy tuhoisaan räjähdykseen), jokaisessa virastossa, jossa olen joutunut asioimaan vittumaiset virkailijat ovat heittäneet kirjaimellisesti ja nautinnolla kapuloita rattaisiin niin Afrikkaan lähdön (”ei herrajumala et sinä sinne voi lähteä kun ei siellä ole muita suomalaisia!”) kuin maisterihakujenkin suhteen (”ei meillä ole sellaista käytäntöä että todistetaan meillä myönnettyjen todistusten kopioita oikeiksi, tilaa uudet maksulliset”), jatkuvista valituksista huolimatta puhelinliittymäni on ollut käytännössä toimimaton marraskuusta alkaen(kiitti DNA, 40 euron hyvitys lämmittääkin mieltä )ja alakerran naapuri, Pake ”Remun veli” Aaltonen on maailmanlopunbileillään aiheuttanut megalomaanisen univelan, joka ei kuittaannu kuin kuolemalla.
Näiden ja muiden arkielämän pikku sattumusten lisäksi viimeisimpänä muttei millään muotoa vähäisimpänä vastoinkäymisenä elämääni ilmaantui tulehtunut viisaudenhammas, jonka luulin jo poistattaneeni vuosia sitten. Olen vakuuttunut että Äiti Luonto päätti tehdä kohdallani poikkeuksen ihan kiusallaan ja kasvatti jo poistetun viisurin tilalle uuden. Hammas tulehtui siis kaksi päivää sitten, kuusi vuorokautta ennen reissua. Moni on lohduttanut minua että ”hei, parempi että se tulehtui nyt kun sitten Afrikassa”. Kiitos vaan, mutta hei, olisi ollut parempi että se ei olisi tulehtunut ollenkaan! Operaatiota sen enempää puimatta haluan vielä huomauttaa, että mielestäni on hyvän maun vastaista tarjota juuri irrotettua viisaudenhammasta matkamuistoksi pelkopotilaalle.
Joka tapauksessa, seuraavien päivien ajan saan nauttia ainoastaan keittoja (ei sillä että muuta pystyisinkään suuhuni laittamaan sillä saan sitä hädin tuskin auki) joten fyysisen kärsimyksen lisäksi tämä episodi pilasi suunnittelemani viimeisten päivien mässäilymaratoninkin. Summa summarum, istun sohvalla leuka turvonneena ridgeforrestermaisiin mittasuhteisiin, haaveilen pihvistä, ryystän juustokeittoa ja syljen välillä verta.
Siihen kun lentokoneen pitäisi nousta Helsinki-Vantaalta on vielä neljä päivää, joten potentiaalista onnettomuusaikaa on hyvin jäljellä. Jos tässä päässä ei tapahdu kamalia niin uskon vahvasti että vimeistään matkalla alkaa rytistä. Vuosi 2011 oli kuulemma poikkeuksellisen hyvä siinä suhteessa että lentokoneita tippui todella harvoin, joten mikäs sen parempaa kuin aloittaa vuosi 2012 poikkeuksena, joka vahvistaa säännön. Toivotan kanssani matkustavalle Kakelle onnea ja menestystä.
PS: Tansaniassa elää edelleen uskomus, että albiinot tuovat onnea, joten heitä metsästetään ja ruumiinosia myydään onnenkaluiksi. Nautin jollain kieroutuneella tavalla ajatuksesta, että albiinonmetsästäjät keihästävät minut ja myyvät paloina tuottamaan onnea. Talk about irony.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti