Virallisesti tämä blogi alkaa vasta tammikuussa. Tarkemmin sanottuna kymmenes päivä, kun kasvatan hiilijalanjälkeäni hurauttamalla taksilla, mieluiten Porschella, Helsinki-Vantaalle ja sieltä muutaman välilaskun kautta aina pimeälle mantereelle asti. Tai siis, en hurauta sillä Porschella loppuun asti, vaikka taskuni pohjattomat ovatkin. Ajatus roadtripistä Algerian, Libyan, Sudanin, Etiopian ja Somalian läpi on toki kiehtova, mutta äitini mielenrauhan takaamiseksi päätin sen sijaan ottaa riskin lentokoneen kanssa. Niitäkin on viime aikoina tuntunut tippuvan tasaiseen tahtiin, epäilen syyksi valelääkärien innoittamaa valepilotti-aaltoa.
Mutta siis, takaisin aiheeseen. Kirjoitan tämän alustuksen nyt, kuukautta ennen matkaa siksi, että siellä ollessa en halua tuhlata aikaa selittelemällä tänne miksi olen siellä missä olen ja mitä siellä teen. Minä, ystävieni hellästi Ruma-Paulaksi kutsuma Savon lahja maailmalle, suuntaan itäiseen Afrikkaan, tarkemmin sanottuna Tansaniaan, puoleksi vuodeksi pelastamaan sieluani. Sielun pelastamisella tarkoitan sitä, että menen tekemään töitä, joista ehkä jollain tapaa on jollekulle apua.
Miksi juuri Tansaniaan? Tähän kysymykseen on vaikea vastata. Aiemmilla matkoillani olen kokenut Afrikan kantapään kautta aina hengenvaarallisista bussimatkoista, palovammoista ja ahdistelevista lääkäreistä albiinonmetsästäjiin, mutta silti halajan takaisin. Se on minulla varmaankin verissä. Sulassa sovussa malariaviruksen kanssa. Siksi menen takaisin. Ja siksi, että Suomessa sataa. Koko ajan. Tätä kautta laiska, länsimainen rappiosieluni pelastuu ja ruumiini saa asua Intian valtameren rannalla.
Kerron töistäni ehkä jossain vaiheessa yksityiskohtaisemmin, mutta jo nyt voin todeta että laiska kun olen, en ole menossa rakentamaan lapsille koulua/sairaalaa/muuta rakennusta tai kaivamaan kylään kaivoja. Näitä pikku kätösiä ei ole luotu pitelemään lapiota. Sen sijaan kannan korteni kekoon käyttämällä idolini Hercule Poirot’n tapaan pieniä harmaita aivosolujani, joita minulla onneksi on ainakin kaksi.
Takaisin perusSuomeen palaan kun uusi presidentti jo yrittää täyttää Kekkosen saappaita, siinä juhannuksen tienoolla. Olettaen toki että en jää heimovaimoksi tai kuole liikenneonnettomuudessa, kuten kahdeksankymmentä prosenttia paikallisista. Että lue jos kiinnostaa.
PS: Matkaan kanssani lähtee naispuolinen ystäväni Kake (nimi muutettu kunnes saan luvan julkaista sen, jonka hän kasteessa sai). Pohjois-Savossa pyörivien sitkeiden huhujen mukaan elämme Kaken kanssa avoliitossa ja toivon todella, että nuo huhut eivät ulota siipiään Tansaniaan asti. Vaikka meillä lintukodossa homot saavatkin tanssia linnassa, Tansaniassa omaan maaliin pelaaminen on edelleen rikollista toimintaa, eikä elämysmatkalistani kärjessä ole naisvankila Dar es Salaamissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti