Tapaus Juku

Jahans. Muistelen että lupasin edellisellä kerralla kertoa teille lisää kotipapastani Jukusta. Selvennettäköön aluksi kuitenkin Tansaniassa vallitsevaa palvelijakulttuuria, jotta tapausta nimeltä Juku on helpompi ymmärtää. Täällä on tavanmukaista, että perheessä on palvelija tai useampi, riippuen perheen varallisuudesta. Heitä on aina puutarhureista autonkuljettajiin, mutta yleisimmin perheissä, jopa huonommin toimeentulevissa sellaisissa, on taloudenhoitaja. Normaalisti taloudenhoitaja on köyhistä oloista tuleva sukulaistyttö (dada) tai –nainen (mama), joka palveluksiaan vastaan saa asua perheen talossa ja ansaitsee lisäksi pientä taskurahaa.

Tämä luonnollisesti on meille tasa-arvoisuuden ja minä itse-kulttuurista tuleville aluksi hämmentävää ja vie aikansa tottua siihen, että dada/mama pitää loukkaavana jos tiskaat itse omat astiasi tai vaihdat lakanat sänkyyn. Kake muun muassa joutui tilanteeseen, jossa naapurin pikkutyttö kysyi häneltä, että onko Kake töissä dadana kun pesee aina pyykkiä. Voisin veikata että Kake olisi Tansanian, ellei jopa koko mantereen, historian ensimmäinen valkoihoinen dada. Uranuurtamista omalla tavallaan sekin, mutta käsittääkseni hänen tavoitteensa ovat kuitenkin hieman korkeammalla. 

Joka tapauksessa, palvelijoiden pitäminen on täällä enemmän sääntö kuin poikkeus ja meillä hänet on palkattu lähinnä pesemään pyykkiä, siivoamaan, tiskaamaan ja, noh, olemaan olemassa. Jos se aikaisemmin ei ole käynyt ilmi, asustan siis ystäväni äidin Mama F:n omistamassa talossa ja meidän taloudenhoitajamme ei poikkeuksellisesti ole nainen. Mutta toisaalta myönnettäköön että hän ei oikeastaan myöskään hoida talouttamme. Ainakaan sillä tavalla, jota nimike antaa ymmärtää.

Juku on mahdollisesti epäluotettavin työntekijä, jota maa päällään kantaa, mutta annan sen hänelle anteeksi sillä sympatiseeraan häntä suunnattomasti. Ollakseni jälleen kerran rehellinen tunnustan, että jos Juku olisi vanha nainen, pitäisin häntä todennäköisesti epäpätevänä hylkiönä. Tämä siitä yksinkertaisesta syystä että en erityisemmin pidä mummoista. Joidenkin mielestä tämä tekee minusta huonon ihmisen, mutta en minäkään moralisoi ketään, joka ei pidä kissoista, joten jätetään asia sikseen. 

Jukun onneksi hän on kuitenkin syntynyt mieheksi, joten inhoreaktion sijasta juopottelu ja muut pikku erikoisuudet kuten patologinen valehtelu ovat mielestäni vain hellyttäviä. Juku hurmasi minut jo ensimmäisenä päivänä leveällä, lähes hampaattomalla hymyllään, mutta lisäksi hänen tarinansa on melko surullinen.  Sanojensa mukaan Juku ei tiedä tarkkaa ikäänsä sillä hän ei ole koskaan tuntenut vanhempiaan. Hänet on vauvana hylätty orpokotiin, josta hän on monen mutkan ja seikkailun kautta tullut töihin ystäväni perheeseen vuosikymmeniä sitten.

Jukulla ei ole koskaan ollut vaimoa eikä hänellä ole perhettä tai sukulaisia, eikä hän ole oppinut lukemaan ja kirjoittamaan, sillä hänellä ei ole ollut varaa koulumaksuihin. Kaikki tämä luonnollisesti vetää semi-misantrooppisydämeni yksinäinen vanha pappa-narusta kaksin käsin, joten vaikka tiedostan, että Juku on todennäköisesti huomattavasti minua älykkäämpi ja nauttii manipulaationsa hedelmistä täysin rinnoin, minulla ei ole mitään sitä vastaan että kotimme toimii hänelle suojatyöpaikkana.

Kaikista Jukun erikoisuuksista huolimatta tai oikeastaan niistä johtuen elämä ei koskaan käy tylsäksi. Kuten totesin, Juku on patologinen valehtelija, ilman sanan ”patologinen” aiheuttamia ikäviä assosiaatioita. Juku ei valehtele ilkeyttään vaan siksi, että tykkää värittää totuutta niin, että se viihdyttää mahdollisimman monia. Ja myös peitelläkseen viimeisimmän tempauksensa jälkiä. En ymmärrä swahilia vielä tarpeeksi hyvin ymmärtääkseni kaikkea mitä Juku minulle juttelee, ja uskokaa pois hän juttelee paljon, mutta kuulen käännökset hänen uusimmista tarinoistaan ystävältäni. Ikinä ei tiedä mitä odottaa. Savolaisena arvostan hyvää tarinaa enemmän kuin maallista mammonaa joten odotan aina innolla, mitä Jukulle on päivän aikana tapahtunut.

Jukun koottuihin tarinoihin kuuluu muun muassa ”Kotimatkalla kadonneiden kalojen mysteeri” ja ”Suutari, joka ei korjaa kenkiä”, mutta lempitarinani on kuitenkin ”Hautajaiset”. Ihmettelin eräänä päivänä ääneen ystävälleni, että missähän Juku lienee kun häntä ei muutamaan päivään ole näkynyt. Juku liikkuu lähinnä öisin, ellei ole pakko mennä ostoksille, joten huomasin hänen poissaolonsa lähinnä siksi että puhtaat vaatteet alkoivat olla katoava luonnonvara. Ystävälläni ei ollut selitystä Jukun savuna ilmaan-tempulle, mutta muutamaa päivää myöhemmin sain vastauksen, kun ryytynyt Juku palasi kotiin ja kertoi pääähuimaavan tarinan.

Tarinan mukaan hän oli eräänä päivänä torilla törmännyt tuttavaansa, joka olin kutsunut hänet hautajaisiin. Autoon noustessaan Juku ei ollut tietoinen siitä, että hautajaiset eivät olleet Darissa vaan Iringassa. Tämä yksityiskohta oli tullut hänelle selväksi vasta muutamaa tuntia myöhemmin kun ajomatka oli alkanut tuntua loputtomalta. Siinä vaiheessa oli myöhäistä katua. Niinpä Juku ajeli tuttaviensa kanssa Iringaan, missä heitä odotti lähes viikon mittaiset ruumiinvalvojaiset. Vaikka kyseessä oli islaminuskoinen vainaja, oli peijaisissa kuitenkin ilmaisen viinan periaate. Näin ollen  Juku-parka ei yksinkertaisesti löytänyt selväpäistä kuljettajaa ajamaan takaisin Dariin. Itse hän ei tietenkään ottanut tipan tippaa.

Juku oli siis kuitenkin ollut jumissa Iringassa vaikka halusi palata kotiin, sillä hänellä ei ollut rahaa bussilippuun eikä puhelinta, jolla ilmoittaa meille olinpaikastaan. Lopulta maahanpanijaiset olivat loppuneet ja tuttavat selvinneet sen verran, että joku uskaltautui auton rattiin ja toimitti Jukun turvallisesti perille asti. Mikä on hyvä, sillä vaikka sitkeä kuin vanha nahka ja monessa liemessä marinoitu, en usko että Jukun jatkuvaan lievään laitamyötäiseen tottunut fysiikka olisi kestänyt moista sikahumalaturnausta enää kovin pitkään.

Koti, jossa asustan on myös muslimikoti, joten on sanomattakin selvää että Mama F ei erityisemmin välitä Jukun huonoista tavoista. Mama F ei itse asu talossamme, mutta käy silloin tällöin tarkastamassa miten Juku työnsä hoitaa. Juku tietää saaneensa minusta liittolaisen ja niinä päivinä kun hän on kuluttanut taskurahansa eikä kehtaa pyytää Mamalta lisää hän lähestyy minua. Yleensä tekosyynä rahantarpeelle on se, että hänen täytyy ostaa saippuaa pyykinpesuun. Vaikka tiedän että saippuakauppias ei koskaan tule näkemään penniäkään niistä rahoista, joita Jukulle annan, olen tullut siihen tulokseen että tuo parisataa shillinkiä viikossa (noin kymmenen senttiä) ei vie minua perikatoon.

Sitäpaitsi Juku esittää asiansa tavalla, jota en voi vastustaa. Hän tietää englanniksi vain kaksi sanaa, ”yes” ja ”madam”, jotka hän suvereenisti yhdistää swahiliin. ”Yes, nipe shillingi mia mbili, madam” on usein meillä kuultu lause. Hän siis kirjaimellisesti käskee minua antamaan kaksisataa shillinkiä ja lisää vielä perään että ”elä kerro Mamalle”, ja minä höllään kukkaronnyörejä. Joku voisi väittää, että tekisin enemmän hyvää antamalla nuo parisataa shillinkiä vaikkapa katulapselle, mutta tuo joku ei olekaan nähnyt kuinka tarkkaan Juku alusvaatteeni silittää sille päälle sattuessaan, tai kuullut hänen bambuviinan käheyttämää nauruaan.