Lost in translation

Halojata halloo!

Viestinnän muka-ammattilainen kun olen, tällä kertaa haluan jakaa kanssanne yleisiä observointeja paikallisesta kommunikointikulttuurista ja ongelmista, joita se meille juroille suomalaisille aiheuttaa. Toisin kuin armaassa ”tultiinko tänne ryyppäämään vai puhumaan?”-kulttuurissamme, täällä jokaisella on asiaa jokaiselle.

Etenkin jos satut olemaan iholtasi arjalaista väritystä on takuuvarmaa ettet voi kävellä metriäkään ilman että joku haluaa vaihtaa kanssasi ajatuksia. Ajatustenvaihto ei valitettavasti useinkaan ole monipuolista tai palkitsevaa, johtuen lähinnä kielimuurista ja siitä, että paikallisten stereotypiat länsimaalaisista ovat jokseenkin kaikkivoipia. Käytännössä keskustelut koostuvat lähinnä siitä että joudut vastaamaan samaan kolmeen kysymykseen. Useita kertoja päivässä. Yleensä keskustelu menee suunnilleen näin:

Paikallinen: ”Hei mzungu (valkonaama), mistä tulet?”

Minä: ”No moro, Suomestahan minä”

Paikallinen: ”Aaa, Suomesta (vailla todellista käsitystä siitä missä Suomi on). Onko siellä kylmä?”

Minä: ”Juu, kyllähän siellä vähän viileää on”

Paikallinen: ”Miten Tansania eroaa Suomesta?”

Minä: ”Eipä oikestaan mitenkään”

Olen monesti harkinnut että joku kerta tuon kysymyksen kuullessani aloitan pitkällisen monologin siitä, kuinka poliittinen järjestelmämme toimii. Tai että alan vastaamaan ”miten menee?”-kysymyksiin kertomalla yksityiskohtaisesti ja pitkään mikä minua on tuona kyseisenä päivänä ärsyttänyt. 

Täällä viettämäni aika on myös vakuuttanut minut siitä, että paikallinen tervehdyskulttuuri on suunniteltu tarkoituksellisesti aiheuttamaan valkonaamoille harmaita hiuksia. Jokainen vastaantulija haluaa auttamatta tervehtiä sinua ja  tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että viiden minuutin kävelymatkan aikana joudut sanomaan noin sadallekahdellekymmenelle ihmisille ”moi”.  Kuulostaako yksinkertaiselta? No, se ei ole.

Swahilissa on noin miljoona erilaista tervehdystä, joista jokaiseen on oma vastauksensa. Homma muuttuu siis nopeasti himpun verran haastavaksi. Jos et satu tietämään tai muistamaan oikeaa vastaustapaa olet joko idiootti, epäkohtelias tai molempia. Aivoni ovat välillä haljeta rasituksesta kun yritän miettiä miten on kohteliasta tervehtiä tutun tutun serkun vaimon lasta ja useammin kuin kerran olen tahtomattani onnistunut loukkaamaan etenkin itseäni vanhempia henkilöitä unohtamalla korrektin tavan tervehtiä. 

Swahilinkielisten tervehdysten lisäksi täällä on yleisesti hyväksyttävää ja normaalia huudella valkoisille hurmaavia iskurepliikkejä kuten ”I love you”, ”I want you” ja ”Hey baby”. Beibiksi minua kutsui noin kaksitoistavuotias poika iskien samalla silmää. 

Nuorukaisten huutelujen lisäksi meitä yritetään usein ostaa paikallisilta ystäviltämme, ja vaikka kuinka yritän pyytää heitä kysymään paljonko meistä ollaan valmiita maksamaan, emme ole saaneet vastausta. Rahasta puhuminen koetaan epäkohteliaaksi, mutta olen yrittänyt selittää ystävilleni, että kysykää nyt hyvät ihmiset paljonko huutelijat ovat valmiita maksamaan. Sehän voisi olla hyvinkin tuottoisa bisnes!

Kake tosin on saanut avioliittotarjouksen yhteydessä tietää omaksi hinnakseen viisikymmentä lehmää, mikä mielestäni on aika kohtuullista. Neuvottelut ovat vielä kesken, mutta voi olla että tanssimme täällä vielä häitäkin! Olen Kaken mahdollisesta avioliiton satamaan purjehtimisesta tietysti onnellinen, mutta pakko on tunnustaa, että tunnen myös pienen kateuden piston.

Ainoa virallinen tarjous, jonka itse olen saanut oli neljäsataa shillinkiä. Joka euroissa on noin kaksikymmentä senttiä. Matkustaessani daladalalla keskustaan bussin kyytiin nousi vahvasti humalainen paikallinen mies, joka kovaäänisesti ilmoitti istuvansa valkonaaman viereen. Tätä teatraalista sisääntuloa seurasi erinomaisen mielekäs keskustelu, jonka aikana Mr. Mwenda kertoi että haluaa olla minulle ”love contact”. Kun en oikein lämmennyt ajatukselle hän oli valmis jopa menemään kanssani naimisiin ja tehdäkseen aikeensa selviksi tarjoutui maksamaan bussimatkani. Kaikki neljäsataa shillinkiä.

Meinasin hieman ottaa asiasta itseeni, kunnes minua valaistiin että Mr. Mwenda tarjosi ensin rakkaussuhdetta, sillä olen liian laiha ollakseni vakavasti otettavaa vaimomateriaalia. Näin ollen Mr. Mwenda oikeastaan uhrautui itse ollessaan valmis tekemään minusta kunniallisen naisen. Tuumailin että harkitsen asiaa hetken. Minulla kuitenkin on varmuuden vuoksi tallessa Mr. Mwendan molemmat puhelinnumerot, jotka hän sympaattisesti raapusti kuitin taakse kerrottuani ettei minulla ollut puhelinta mukana. 

Loppukaneettina haluan jakaa kanssanne tiedon siitä, että albiinonmetsästäjät teroittavat varmaan tälläkin hetkellä keihäitään ja väijyttävät minut hetkenä minä hyvänsä. Miksikö näin uskon? No siksi, että ollessani rauhallisella iltapäiväuinnilla normaalin ”mzungu”-huudon sijaan minulle huudeltiin ”hei albiino!”. Jos minusta ei siis enää kuulu niin etsikää paikalliselta torilta, kojusta noitarumpujen ja kuivattujen hedelmien välissä.