Manaaja tuli taloon

Huh hellettä, edelleen. Sadekauden pitäisi olla nurkan takana ja huhupuheiden mukaan sateiden alkaessa myös ilman pitäisi viiletä huomattavasti. Olen kuitenkin hieman epäluuloinen moisten puheiden suhteen, sillä vaikka muutamana yönä onkin hieman ripotellut, ei se ole saanut aikaan kauan kaivattua ilmaston kylmenemistä. Päin vastoin, sateen jälkeen ilmankosteus nousee noin miljoonaan, mikä puolestaan saa kuumuuden tuntumaan entistä pahemmalta.

Sanotaan, että kuumissa maissa asuvat ihmiset ovat temperamenttisempia kuin me kylmän pohjolan asukit. Olen valmis allekirjoittamaan tuon väittämän. Lisäksi esitän, että kuumassa maassa asuminen aiheuttaa myös meissä jääkylmissä suomalaisissa sekä kirjaimellista että kuvainnollista veren kiehumista. Myönnettäköön, että Luoja ei ole siunannut minua erityisen pitkillä piuhoilla, joten myös kotosalla saatan lietsoutua raivoon pienistäkin asioista,  mutta täällä kuumuus tuo minussa esiin raivohulluden, jonka pelkään vielä purkautuvan johonkin viattomaan ohikulkijaan.

Tänään kävi hilkulla etten pahoinpidellyt bussikuskia, joka juuri liikenneruuhkasta selvittyämme päätti parkkeererata bussin noin puoli kilometriä ennen päätepysäkkiä ja pitää vartin (ei-lakisääteisen) tauon. Mietitte varmaan, että miksi ihmeessä en yksinkertaisesti noussut bussista ja kävellyt perille. Kahdesta syystä: ensinnäkin tuon viidensadan metrin käveleminen näissä olosuhteissa on verrattavissa Jeesuksen Via Dolorosaan ja toisekseen siksi, että täpötäydestä daladalasta ulospääseminen on jotakuinkin mahdotonta.

Sanonta ”kuin sardiinit purkissa” korotettuna toiseen kuvaa hyvin lähelle sitä, kuinka täynnä bussit täällä ovat. Lisäksi toisin kuin armaassa kotimaassamme, ihmiset täällä eivät väistä senttiäkään kun yrität siirtyä kohti ovea. Mottoni kuuluu ”notkeus korvaa rumuuden”, mutta edes näillä melko huomattavilla akrobaattisilla kyvyillä ulos survoutuminen kesken matkan on liian haastavaa. Olin vieläpä asemoinut itseni startegisesti perimmäiseen nurkkapenkkiin. Jälkikäteen ajateltuna ei ehkä se kaikkein viisain ratkaisu.

Lukuunottamatta näitä ah niin ihania arkipäivän seikkailuja elämä täällä rullaa aikalailla normaalisti. Mitään maatajärisyttävää ei ole tapahtunut, mutta tilanne voi muutaman viikon päästä muuttua kun lähdemme Kaken kanssa noin viikon reissulle Malawiin. 

Enivei, muistelen joskus sanoneeni, että valaisen teitä hieman hämärän rajamailla liikkuvista keskusteluista, joita täällä päivittäin käymme. Tässäpä teille muutama esimerkki. Toissa päivänä minulla oli pitkä ja antoisa juttutuokio erään ystävämme Herra D:n kanssa demoneista ja voodoosta. Suurin osa ystävistämme täällä, mukaanlukien Herra D, ovat islaminuskoisia. Vaikka heidän ei periaatteessa ole sallittua uskoa moiseen humpuukiin, jokainen täällä tietää jonkun sedän, tädin, serkun, tuttavantuttavan tai on kuullut jostakusta, joka on kirottu ja joutunut henkien riivamaksi.

Yritin ehdottaa että kenties demoneiden sijaan kyse on psyykkisistä ongelmista, mutta afrikkalaisella vakaamuksella Herra D informoi minua että kyse ei voi olla mielenterveysongelmista, sillä kun ihmistä riivaavalle demonille annetaan mitä se haluaa, uhri paranee. Joskus demoni voi haluata jotain yksinkertaista kuten korun. Toisinaan kyseessä on verenhimoisempi riivaaja ja vaaditaan jonkinlainen veriuhri sen lepyttämiseksi. Mainittavasti rituaalissa uhrataan vuohi tai kana, mutta jos minulta kysytään, veikkaan että tähän tarkoitukseen niitä albiinoja metsästetään. 

Todistaakseni puheensa faktaperäisyyden Herra D kertoi tarinan tädistään, jolla oli tapana ryypiskellä antaumuksella. Eräänä päivänä täti heräsi riivattuna, ja kävi ilmi, että jättääkseen naisparan rauhaan demoni halusi sekä sormuksen että veriuhrin. Niinpä paikalle kutsuttiin korukauppias ja imaami. Tädille laitettiin sormus sormeen ja hänet istutettiin vuohen päälle. Älkää kysykö miksi täti istutettiin vuohiparan selkään tai että käytettiinkö satulaa, nämä lienevät rituaalisen henkienmanaamisen salaisia osia, joita epäuskovan ei ole sallittua tietää. (Toivottavasti lyhyen) vuohiajelun jälkeen imaami katkaisti vuohen kaulan ja kappas! täti oli jälleen oma, viinaanmenevä itsensä.

Sitä tarina ei myöskään kerro että istuiko täti edelleen vuohen kyydissä kun sen kaula katkaistiin tai mitä vuohen ruumiille jälkeenpäin tapahtui – veikkaan että se päätyi perheen illallispataan, sillä liha on kuitenkin aina lihaa ja ehkäpä henkienmanaaminen antaa siihen säväyttävän tulikiven sivumaun. Vaikka tarina oli hyvin vakuuttava, skeptikko minussa halusi lisätodisteita. Kysyin Herra D:ltä , että eikö kyse voinut mitenkään olla yksinkertaisesti juoppohulluudesta. Vastaus oli vakuuttavan yksinkertainen ”ei”. Tädissä siis oli tosiaan vikana se, että häntä riivasi korujen perään oleva, vuohilla ratsastava pikkupiru. Mitäpä siihen sitten enää lisäämään.